Jälleen nappasin vanhasta blogista tekstin, jota haluaisin vertailla nykyhetkeen. Tällaisia vertailuja oon tehnyt myös pari kertaa aiemminkin. Näissä huomaan itsekin, että oonko mä oppinut mitään tai onko mikään muuttunut?
Vai oonko mä edelleen aivan yhtä kahvilla tän äitiyden kanssa kuin alussakin?
Ennenen äitiyttä en tiennyt, kuinka uskomattoman typeristä asioista sitä voisi tuntea huonoa omaatuntoa. Alla muutama esimerkki, joista järjellä tiedän kuinka hullulta ne kuulostavat, mutta tunteet ei aina seuraa järkeä…
“meidän lapsi on kyllä aivan ihana, rauhallinen ja helppo, mutta..”
Syksyllä: Ensimmäisenä pitää aina kehua. Vaikka sulla olisi pää kuinka jumissa, kun kolme omaa ja kuusi vauvan asua ovat puklussa, sitteri ottanut osumaa kaksista niskapaskoista ja lapsi kiljunut koko aamun, ei saa valittaa ilman että kehuu ensiksi. Tätähän sä ihan itse tilasit, joten hymyssä suin sitte pyyhit maitoskeidaa otsastas.
Nyt: Kyllä tähän edelleen törmää, mutta ei enää niin paljoa.. tai ehkä oon vain tottunut tähän??
“lapsi on nyt itkenyt 3 sekuntia etkä oo juossut sen luokse. Mitä jos…”
Syksyllä: ..vauva sinä aikana tukehtuu nyrkkiinsä? Jokatoinen aamu vauva alkaa itkeä, kun harjaan hiuksiani. Kaksi harjanvetoa vielä ja fleda olisi kunnossa, mutta mitä jos juuri niiden vetojen aikana vauva on vetänyt kuolaharson päällensä ja haukkoo henkeä sen alta?
Nyt: Edelleen on hieman samanlaisia tilanteita, mutta onneksi ne eivät ole enää näin dramaattisia!
“vauva on tyytyväisenä sitterissä, mutta..”
Syksyllä: ..hän on hereillä ja sä sometat. Nyt kun hän on hereillä, niin eikö kannattaisi tehdä jotain yhdessä? Vaikka kuinka tyytyväisenä siellä sitterissä vauva olisikin, niin sometus on h*lvetin tulista ja sinä kans!
Tällainen tilanne menee yleensä siten, että nostan vauvan sitteristä ja samalla sekunnilla alkaa maailmanlopun itku, joka ei lakkaa tuntiin. Miksi menit sotkemaan sekaan, kun vauvalla oli omaa aikaa?
Nyt: No, ei tarvitse varmaankaan erikseen sanoa, että Kipinä ei kovin kauaa paikoillaan pysy. Sometuksesta tosin poden edelleen silloin tällöin huonoa omaatuntoa, mutta se on ihan aiheellista.
“olitte kotona koko päivän ja vaikka satoi, niin..”
Syksyllä: .. kolme kuukautta (7 viikkoa korjattua ikää) vanhan vauvankin tulee saada se raittiin ilman annostus päivittäin. Jesus, että oot laiska.
Nyt: Englannissa oli kolmen kuukauden aikana ehkä kolme päivää, kun ei oltu ulkona (eikä vauva nukkunutkaan siellä). Näistä ulkonakäymisen skippauksista joutui ja joutuisi edelleen maksaa niin kovan hinnan iltanukutuksen aikaan, että kipeänäkin olen edes vaunutellut vauvan kanssa.
“vauva puklas, etkä huomannut sitä..”
Syksyllä: .. koska pyykkäsit OMIA vaatteitasi! Mitä jos vauva olisi tukehtunut siihen pukluunsa?? Sika.
Nyt: Vauva ei enää puklaile ja jos esimerkiksi sattuu, niin ilmaisee sen kyllä erittäin kuuluvasti. Eli tällaisiakaan tilanteita ei enää oikeastaan ole.
Kaiken kaikkiaan musta on ihana huomata, että todellakin olen osannut höllätä vähän. En usko, että olin mitenkään poikkeuksellinen tuore äiti näiden omatunnon tuskieni kanssa vaan taitavat olla enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Kaikki tämä(kin) kuuluu varmasti vain äidiksi kasvamiseen.
Onneksi nykyään osaan olla edes hieman armollisempi itselleni!
Satu K. says
Mä saatan havahtua potemaan huonoa omaatuntoa, kun istun lattialla vauvan kanssa ja se leikkii lelujensa kanssa ja mä vaan seuraan hiljaa vierestä. Mietin pääni puhki, harmittaako vauvaa, kun äiti on tossa vieressä, mutta se ei sano mitään. :’D Toisaalta, en mä itsekään jaksaisi, jos joku KOKO ajan puhua pölpöttäisi jotain mun vieressä, joten maybe we’re good? 😀
ShittySarianna says
voi elämä meitä äitejä :DDD