Äidinrakkaus on mielenkiintoinen juttu. Jokaisella äidillä se tulisi olla – oikeastaan jo raskausaikana. Kun ensimmäiset raskausviikot olivat kuluneet, aloin jo stressaamaan aiheella. Sosiaalinen media kun oli täynnä kuvia raskausmahoista ja onnellisista äideistä, jotka ylistivät rakkauttaan vielä syntymätöntäkin lastaan kohtaan. Minulla ei ollut tuollaisia fiiliksiä lainkaan.
Aluksi pistin sen pienen mahani piikkiin. Enhän edes näyttänyt raskaana olevalta eikä minulla ollut edes mitään oireita. Välillä toivoin yrjöäväni yötä päivää, että huomaisin kehoni ilmaisevan, että jotain ylimääräistä on kelkassa.
Ystäväni sanoi, että synnytyksen jälkeen hormonit hyrrää siihen malliin, että rakastut väkisinkin.
Kun maha alkoi kasvaa eikä fiiliksiä kuulunut, ajattelin, että ensimmäisten potkujen jälkeen tuo mystinen rakkauden hyökyaalto iskee päin pläsiä. Ensimmäiset, toiset ja viidennet potkut tulivat ja menivät, mutta hyökyaalto antoi odottaa. Aloin olla jo huolissani ja kun uskaltauduin avautumaan synnyttäneelle ystävälleni, hän sanoi, että synnytyksen jälkeen hormonit hyrrää siihen malliin, että rakastut väkisinkin. Huokaisin helpotuksesta.
Tunsin itseni jo täysin epäonnistuneeksi äidiksi, vaikka lapseni oli vasta muutaman tunnin vanha.
Kuten ehkä jo tiedätte, synnytykseni ei ollutkaan ihan se perinteinen alatiesynnytys vaan hyvin hämmentävä, aivan liian aikainen ja nukutuksessa tapahtunut hätäsektio. Olin täysin hämilläni, kun ensimmäistä kertaa lastani pidin sylissäni ja aloin huoneessani itkeä, koska rakkausmyrsky ei tulvinut ylleni vielä tuossakaan vaiheessa. Tunsin itseni jo täysin epäonnistuneeksi äidiksi, vaikka lapseni oli vasta muutaman tunnin vanha. Ensiksi en onnistu kantamaan lastani täysiaikaiseksi ja sitten en edes rakasta häntä?! Mietin useasti, että onneksi Kipsulla on edes rakastava isä, koska minussa selkeästi on jotain vikaa.
Ikävöin kovasti mahaani. Raskaus on varmasti hyvin useista syistä suunniteltu kestäväksi sen about 40 viikkoa ja ne viimeiset 6 viikkoa ovat hyvinkin tärkeitä monella tapaa. Alkaa tuntea itsensä jo tukalaksi, turvottaa, maha on jatkuvasti tiellä ja jo toivoo synnytystä alkavaksi. Puhumattakaan vauvan massankeruusta. Kun synnytys vihdoin alkaa huomaa supistelut, vesien menot ja tulee tarve ponnistaa. Ponnistusvaihe on varmasti niin voimia vievä mutta samalla voimaannuttava, että kun vihdoin näät “työsi tuloksen” rakkaus todellakin vyöryy ylle väkisinkin. Tuo kaikki jäi minulta välistä. Kun katsoin hoitopöydällä raajojaan vispaavaa vauvaa, tunnistin kyllä liikkeet, mutta en osannut yhdistää niitä samoiksi kun joita tunsin kohdusta. Järjellä ajateltuna tiesin kyllä vauvan samaksi, mutta tunteet kun eivät aina tottele järkipuhetta.
Ensimmäisenä päivänä T:n lähdettyä kotiin nukkumaan ja minun “nukuttua” pari tuntia, halusin heti keskolaan. Makasin edelleen kipulääkkeistä höyryissä sängylläni, kun Kipsu annettiin rinnalleni ja siitä oikeastaan tutustuminen alkoi. Ihmeteltiin toisiamme, nukuttiin sylitysten, herättiin syömään, nukuttiin ja ihmeteltiin lisää. Edelleen odottelin sitä rakkauden hyökyaaltoa, mutta kuitenkin jo vähän ymmärsin, että toiset vaativat enemmän aikaa, arkea ja läheisyyttä rakastuakseen.
Ehkä hyökyaallolle ei ollut tunteissani vielä tilaa, koska surin edelleen niin äkkiä minulta vietyä masuani.
Nyt voin jo hyvällä omallatunnolla sanoa rakastavani lastani yli kaiken ja jälkeenpäin mietittynä tein noina ensimmäisinäkin päivinä automaattisesti asioita, joita tehdään rakkaudesta. En minä esimerkiksi naapurin Paavon takia sektiohaavan raastaessa mahaa yrittäisi ensimmäisenä päivänä pumpata rinnoistani maitoa tai nousta päättäväisesti ekana iltana seisomaan, vaikka haavakipu oli vähän väliä melko kovaakin 🙂 Ehkä hyökyaallolle ei ollut tunteissani vielä tilaa, koska surin edelleen niin äkkiä minulta vietyä masuani. Rehellisesti sanottuna, olisin myös halunnut vielä hetken pitää vauvan vain minun omanani. Nyt hän oli kaiken kansan pällisteleltävänä ja minusta tuntui, että Kipsu ei ollutkaan minusta enää lainkaan riippuvainen – emme olleet enää yhtä. Kuulostaa jälkeenpäin melko itsekkäältä, mutta siltä minusta tuntui. Nyt tiedän, että riippuvaisuus ei todellakaan katoa synnytyksen jälkeen minnekään!
Jos tätä lukee yksikin äiti jonka olo helpottuu, kun näkee, että jollain muullakin on ollut tällaisia tunteita – my work here is done.
Olisinpa itsekin tiennyt jo raskaana, että tällaisetkin tuntemukset ovat täysin normaaleja.
Jasunen says
Täällä ainakin yksi joka voi samaistua! <3 Eka sektiolla, toka 1,5h ponnistusvaiheen jälkeen rinnalle. Se tuntui todella palkkiolta ja tunteetkin heräsi aivan eri tavalla kuin ekalla kertaa. Asia joka kuitenkin painaa minua vieläkin, jäikö esikoinen paitsi jostain jne.
ShittySarianna says
Kyllä mäkin mietin, että mahtoiko vauva huomata, että mulla meni hetki aikaa.. mutta onneksi oli isi, jolla rakkaus syttyi sillä sekunnilla, kun näki tyttärensä <3
Lurre says
♥
Tuohon vauvaan rakastumiseenhan vaikuttaa tosi paljon oksitosiini-hormoni, siis se luontainen, ei sairaalassa kehoon laitettava synteettinen versio. Alatiesynnytyksessä keho muodostaa itse oksitosiinia, mutta pelko ja stressi blokkaa tuota tuotantoa. Sullahan oli ihan tosi stressaava ja pelottava tilanne siellä pitkään, että en yhtään ihmettele! ♥
Itsekin huomasin aika ison eron ekan ja tän viimeisimmän syntyessä. Ekassa stressasin sitä sairaalassaoloa tosi paljon, ja se kyllä vaikutti itsellä just tuohon.
ShittySarianna says
Ah, ihanaa, suhun voi aina luottaa, että tuut lyömään faktat pöytään <3 siis helpotti oikeesti tosi paljon kuulla joku “oikea” syy tähän, vaikka jotain tällästä oon ite summannut. Stressiä mulla ei jotenkin ollut – ainakaan niin että itse olisin huomannut – mutta pelotti niin perkeleesti kyllä koko ajan. 🙂
Lurre says
Kiva jos musta oli jotain hyötyä 🙂 Se on kyllä totta, että se helpottaa, kun tietää, että “vika” ei ole itsessä, ja ettei ole oikeasti ainoa. ♥
RvaJ says
Muistan, kun ensimmäinen lapseni syntyi kiireellisellä sektiolla ja näin hänet. En oikein osannut kuin katsoa ja se tunne oli vähän pölmistynyt, että tässäkö nyt sitten on se vauva ja se on minun..?Heräämössä vietetyn ajan aikana kuitenkin ikävä alkoi jo hiipiä ja itkinkin, että nyt kyllä pitäisi päästä vauvan luokse.
Toinen syntyi suunnitellulla sektiolla ja kun hänet näin ensimmäisen kerran, itkin heti. Ja tiesin, että minun..Minun pieneni se siinä <3
Joten minä ajattelen asiaa myöskin niin, että ehkä se ensimmäinen lapsi muutenkin on vähän sellainen ihmetys. Ei oikein tiedä, että mitä odottaa. Kaikki on niin uutta ja erilaista. Toisen kanssa jo sitten tiedät, että minunhan tämä on ja luonto on tavallaan tehnyt sen ensimmäisen kohdalla sen “hyväksynnän”, rakastumisen jolloinka nekin tunteet tavallaan on jo käyty läpi. Vaikea selittää, enkä näköjään edes osaa selittää mitä tarkoitan 😀
Mutta sulla vielä kaikki tapahtui niin niin nopeasti ja yhtääkisesti ettei kenenkään mieli tai keho siihen yksinkertaisesti olisi voinut ehtiä mukaan <3
ShittySarianna says
Mä kyllä ymmärrän mitä tarkoitat 😛 ja oot(te) varmasti oikeessa. Harmi ku sitä jotenki ei silloin yhtään tienny, että lapseen ei rakastukaan välttämättä ihan sillä samalla sekunnilla. Harvempi taitaa sitä sanoa vaan ääneen, vaikka niin yleistä tuntuu olevanki 🙂
RP says
Tämä sun tekstisi sai mut ihan kyyneliin! Kiitos, että kirjoitit sen. Meidän tyttö syntyi myös keskosena ja allekirjoitan myös tuon kaiken. Itse synnytin alakautta, viikkojakin oli jo suht hyvin. Pillahdin totaaliseen itkuun, kun ponnistusvaihe oli pian alkamassa. Kätilöille sanoin, että kivusta itken. Ja no oikeastaan itkinkin, mutta en ehkä niinkään fyysisestä (vaikka sitäkin siis oli). Mulle tuli silloin sellanen tunne, että ”en halua tätä lasta”. Multa puuttui kans joku rakastuminen mun pikkuiseen ja sitten se riistetään vielä aivan liian aikaisin mun mahasta. Ihana, kun osaat avata tuon kaiken sanoiksi <3
ShittySarianna says
nii jäi sellanen ikävä vielä sitä mahassa asuvaa vauvaa kohtaan 🙁 samalla ku olis pitäny rakastua palavasti niin suri sitä mahassa ollutta 🙁 kiitos kommentista <3 <3
Vierailija says
En itse onnistunut luomaan raskausaikana “oikeanlaista” kiintymyssuhdetta lapseen, siis kuvittelemaan luonnetta ja mitä muita juttuja neuvolassa toivotaan. Eikä sairaalassa tullut mitään salamarakastumista(en ehkä ole sen tyyppinen ihminen). Kuitenkin lapsi tuntui heti tutulta(hei, mehän jo tunnetaan!) ja ehkä alkukantaisella tavalla omalta (ajattelin, et näin kai ne eläimetkin oman poikasensa tunnistaa), sellainen kummallinen rauha. Vaikka siis hoito ja imetys ja kaikki oli ihan uutta ja ilmassa oli paniikin tuntua, mut lapsi tuntui tutulta.
ShittySarianna says
Aika mielenkiintoinen toi sana alkukantainen. Tai siis sain heti kiinni mitä meinasit, vaikka itellä ei tainnut sitäkään olla. Enemmänkin semmonen kauhu, että ei hetkinen, en mä pystykään tähän apua.