Vauva on nyt asunut meidän kanssa noin kolme kuukautta ja edelleen unohdan, että minulla on hänetkin! Älkää ymmärtäkö väärin: vauva todellakin tuntuu perheenjäseneltä enkä osaa kuvitella enää elämää ilman häntä, mutta välillä silti unohdan hänen olemassa olonsa!
Kuuntele podcast aiheesta alta:
Kunnes muistan, että “voi helkkari, sehän on mun muksu!”
Kerron teille muutaman esimerkin:
Käydään joka viikko taaperomuskarissa. Koska vauvalla on vielä tosi hiljainen itku, otan vaunut joskus “saliin” saakka kuullakseni. Siinä leikin ja laulun tiimellyksessä saatan kuulla itkua ja katsoa hieman ympärilleni, että reagoiko kukaan vauvansa itkuun… Kunnes muistan, että “voi helkkari, sehän on mun muksu!”, ja ryntään vaunujen luo. Tää ei oo käyny vaan kerran tai kaksi vaan useammin!
Pari viikkoa synnytyksen jälkeen kävelin makkariimme ja meinasin saada sydärin, kun kuulin pimeästä huoneesta tuhinaa. Se oli vauvani, jonka olin vienyt sinne ennen kuin menin pesemään hampaani. Pelästyin aivan perseettömäksi pientä, oman vauvani, hengitystä.
Toisen lapsen kohdalla tiedän, että äitiyteen mahtuu kyllä kaikenlaisia fiiliksiä.
Edelleen saatan suunnitella jotain reissua tai vaan arkitekemisiä, kunnes yhtäkkiä huomaan etten ole muistanut suunnitelmissani vauvaa! Säpsähdän ajatukseen ja aloitan pohdintani alusta.
Kaippa tämä kaikki on ihan normaalia. Silti poden tuostakin tunteesta hieman huonoa omaatuntoa, MUTTA näin toisen lapsen kohdalla tiedän, että äitiyteen mahtuu kyllä kaikenlaisia fiiliksiä. Todennäköisesti tämä kuuluu kasvuun kahden lapsen äidiksi enkä todellisuudessa unohda häntä minnekään! ?
Työvaatteena vaatimattomuus. Keskolan arkea hoitajan silmin.
Voi ihanan piristävää kuulla ettei muillakaan aina se laskupää ole mukana kympillä! Meillä se ressukka oli aina koira. Lukemattomia kertoja jäi ruokakaupan ovenviereen tai mummolaan kun lähdin lasten kanssa kotiin. Ja ei ku hakemaan.
Hahha voi ei ? mutta erittäin lohduttavaa! Ja sulla hei neljä, mulla vaan kaks ja silti oon tässä pisteessä ?
Ei ongelmia muistaa vauvaa vaan lähinnä 3v esikoinen. Jostain syystä tuntuu että hän ois erkaantunut varsinkin musta, äidistään. Kaikki alkoi siitä kun piti viedä hänet appivanhemmille kun lähdettiin miehen kanssa synnyttämään. Sen jälkeen taaperoiseni on tarkertunut anoppiin eikä muhun ?
Onko synnytyksestä kuinka kauan? Meillä taapero vaihtoi ihan lennosta mut isiin!
Mä meinasin alussa unohtaa vauvan olemassa olon kans! Esim siivoamassa vaikka isosiskon huonetta, lähden viemään pyykit koneeseen ja kappas! Aulassa huoneen edessä törröttää sitterissä pieni vauva niin hiljaa ja tyytyväisenä, että tämmöinenkin vauva meillä tais nykyään olla! ?
Oj kyllä, kuulostaapa tutulta ? meidän esikoinen on vähän villimpi tapaus ja sitten tämä 4kk on niin rauhallinen, niin se unohtuu kyllä helposti ?
Hei, mainitsin tämän postauksen omasssani: https://unelmanumero5.blogspot.com/2019/11/onko-mulla-tosiaan-vauva.html . Sinulla on ihan samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia kuin minulla 🙂 Aika jännä sinänsä. Tietty meillä on ihan samanikäinen vauva ja vanhempi tyttökin taitaa olla suunnilleen samanikäinen…
Oli ihana teksti! Ja hauska yhteensattuma tosiaan, mutta varmaan aika yleinen, kun tässä hyvä että omaa nimeään muistaa 😀
Oijoi, miten hienoa huomata etten ole ainoa.. Sillä erotuksella, että väsyneenä päivänä kotona lasken meidän lasten päät ennen kun osaan ottaa vaadittavat 5kpl lautasia esiin. 😀 Ei se siis välttämättä rajoitu pelkkään vauva-aikaan, hah. Viimeisenä pikkuvauva-aikana mun oli kyllä myös välillä hankala muistaa jättäneeni vauva kotiin tullessa vaunuihin nukkumaan ja ensimmäinen reaktio vaimean itkun kuullessa oli “Mistä se tulee?” 😀
Voi ei! Kauankohan tätä on nyt sitte odotettavissa 😀 Pääasia silti, että jossain vaiheessa ne loputki muksut muistaa 😀