Vauvani tunkee kukkakaalta ääntä kohti, kun itse mietin tulevaa työhaastattelua. Katselen Kipsua ja mietin, kuinka mukavaa on olla kotona hänen kanssaan ja nauttia kiirettömyydestä. Miten voisin antaa tuon palan sydäntäni jonkun muun hoiviin?
Isäni tulee sovitusti viettämään aikaa lapsenlapsensa kanssa, kun alan valmistautua haastatteluun. Mitä niihin pitää laittaa päälle? Olenko itse joskus haastatellessani kiinnittänyt huomiota hakijan paidan väriin? No en kyllä. Miten kaikki paidat istuu näin h*lvetin huonosti? Nyt en valitse paitaa sen perusteella, mistä on helppo imettää vaan sen, missä olisin edukseni (eikä olisi ikipuklutahroja).
Vaihdan vaatteet useampaan otteeseen, heitän 15 minuutin maskin naamaan ja kertaan isälleni ohjeet:”Kahden maissa välipalaa, ne on valmiina tuolla pöydällä, voit sä antaa myös jotain muuta..ja jos ei syö niin ei se mitään, syö sitten illemmalla. Täällä on pillimuki ja täällä naksuja, ne on apu kaikkeen..”. Vilkaisen vielä kerran vauvaani ennen kuin painan ulko-oven perässäni kiinni.
Tuntuu kuin tekisin jotain pahaa hänen selkänsä takana.
Koko ajomatkan kelailen kaikkea, mitä ehkä unohdin sanoa Kipsun paapalle. Mitä jos vauva hermostuu? Muistinko sanoa, koska välipala syödään? Kerroinko naksujen supervoimasta? Yhtäkkiä huomaan olevani päämääräni ulko-ovella. En ole ehtinyt stressata työhaastattelua lainkaan.
Minulla on ollut niin kiire tasapainotella innostuksen ja syyllisyyden, uteliaisuuden ja omatunnon tuskien välillä työhakemuksen lähetyksestä asti.
Kaipaan jo itseäni ilman jatkuvaa äitiroolia. Haluan ottaa vastuuta eri työprojekteista ja osaltaan luopua siitä suurimmasta eli kotivanhemmuudesta. Mutta en vielä. Haastattelussa oli mahtavaa päästää pitkästä aikaa duunariSarianna valloilleen, mutta vielä mahtavampaa oli tulla kotiin oman pienen luokse.
Äitiyden yksi monista hyvistä puolista on ollut se, että on oppinut laittamaan asiat tärkeysjärjestykseen. Ihmettelin ystävilleni, kuinka lapseton Sarianna ei koskaan olisi uskonut, että valitsen parin vuoden päästä pidemmän kotiäitiyden unelmatyötehtäväni nopeamman aloituksen sijaan.
Äitiyden “vaikutuksia” tunteisiin, tapoihin ja arvoihin ei vaan tosiaan osaa ennustaa ennen kuin saa oman lapsen elämäänsä.
PS. Sain työn ja aloitan siinä joulukuun 3. päivä! Siihen asti työnantajani on tuo vajaa metrin pituinen the Boss!
Etna says
Oi, lämpimät onnittelut työpaikasta aja siitä, että saat olla vielä kotona. ?? Millaisen työn sait?
ShittySarianna says
Kiitos ? analysoijan paikan!
Kajo says
Onnea työpaikasta!
ShittySarianna says
Paljon kiitoksia! ?
jjennim says
Paljon onnea työpaikasta!! Muistan itse kuinka kamppailin myös töihin paluusta, tosin päätöksen teosta helpompaa teki se että rahallisesti oli pakko palata töihin. Ihanaa että pystyt aloittamaan vasta joulukuussa! Tosin ei sitä äiti taida ikinä olla valmis lähtemään kun kotonakin olisi ihanaa seuraa 🙂 Itse olen kuitenkin tällä hetkellä niin onnellinen että palasin töihin ja lapseni pääsi perhepäivähoitoon, joka itseasiassa on tuttu naapurimme ja lapseni viihtyy siellä paremmin kuin hyvin. Oli jopa viikonloppuna lähdössä hoitoon oma aloitteisesti. 😀
ShittySarianna says
Voi ihanaa, kun teillä on noin hyvin hoitunut toi hoito ja vielä noin läheltä!! Aivan lottovoitto!! Tää on kyl jotenkin hauska, kun tavallaan olisin ehkä toivonut, että pääsisin töihin jo syksyllä, mutta toisaalta taas, ei missään nimessä! 😀 Voi tätä äidin mieltä!
Satu K. says
Hurjasti onnea työpaikan johdosta! 🙂
ShittySarianna says
Kiitos paljon! <3
Lurre says
Onnea! ???
ShittySarianna says
Kiitos <3 !
Annika79 says
Onnea uuden työn johdosta! Onpa kiva että saat aloittaa vasta joulukuussa. Monesti työt alkaa tyyliin heti. Ainakin meillä yleensä on haettu alkamaan mahdollisimman pian.
ShittySarianna says
Kiitos! <3 No eikö vain? Oon kyllä niin kiitollinen 🙂