Raskaana ollessani sain päähäni ajatuksen, että mieheni jättää minut. Ajatus syntyi täysin tyhjästä, mutta päässäni se eli kuin istutettuna. Pelkäsin, että jään yksin vauvan kanssa enkä osaa hoitaa häntä. Joudun yksin opetella. Mahtoi olla miehelle uuvuttavaa vähän väliä valaista, että ei ole mihinkään lähtemässä.
Raskausviikolla 30 luin jutun kohtukuolemasta (Idiootti, vai mitä?). Sen jälkeen olin varma, että se tapahtuu meille. Menetämme vauvan. Ehkä sen takia kärsimme lapsettomuudesta, että kehoni ei pystyisi kantamaan lasta loppuun? Typerä ajatus, mutta sitäkin pohdin. Kuuntelin alkuraskaudesta alkaen dopplerilla vauvan sydänääniä eikä edes mahakaverin liikehdintä saanut minua lopettamaan kuuntelua. Voitte varmaan kuvitella, millainen kirsikka synnytystarinamme oli tuolle pelkokakulle?
Rentous peittyi huolenpidon alle ja iloisuus joutui pelon kynsiin.
Menetyksen pelko vauvasta eli läsnä vielä kuukausia synnytyksen jälkeen, mutta se sai myös kaverin. Aloin pelätä – ja pelkään edelleen – itseni menettämistä. Lupasin itselleni, että en ota paineita äitiydestä, mutta petin tuon lupauksen. Rentous peittyi huolenpidon alle ja iloisuus joutui pelon kynsiin. Ei kai se ole ihmekään tuollaisella tarinalla? Tuo tarina on kuitenkin nyt menneisyyttä ja tätä hetkeä tai tulevaisuutta en halua elää peläten.
Huolehtiminen on tervettä ja toivottua, mutta jatkuva pelkääminen menee jo yli.
Tällä hetkellä päällimäinen pelko on vauva ja portaat, jotka täyttävät kaiken jännityskapasiteetin aivoistani. Kurkkaa vaikka instagramin storyista!
Miten päädyimme yrittämään toista lasta? (+vauvan sydänäänien kuuntelun aiheuttama oma veikkaukseni sukupuolesta!)
Voin samaistua tuohon äitiyden suorittamiseen ja itsensä menettämiseen. Kun ennakoi kokoajan vauvan tarpeet sen ei tarvitse koskaan itkeä turhaan. Tosi mahdollista, eikö? Juu ei todellakaan. Minulla ei – ihme kyllä – pitkästä lapsettomuudesta huolimatta mielestäni ole lainkaan ollut vauvan menettämisen pelkoa. Mitä ihmettelin. No sain toisen mörön. Olen semivarma, että minulle sattuu jotain, vauvani ei muista äidistään mitään kun kuolla kupsahdan pois ja pohdin joka toinen päivä pitäisikö kirjoittaa jokaiselle syntymäpäivälle kirje. Ihan varmuudeksi sitten joskun jotain käy ja vauvani jää äidittömäksi. On nää aivot hieno keksintö toisinaan – huomaa sarkasmi.
Aaah sulla on tällainen pelko! Mä en tätä oo ees pahemmin ajatellut paitsi silloin kun lennettiin lontooseen ja imetin eikä vauva huolinut pulloa. Mietin, että jos kuolen eikä vauva juo pullosta, nii kuoleeko nälkään.. Oi jee, #mommybrains
Mulla on myös kesäkuisen syntymän jälkeen tullut kauhea oman kuoleman pelko. Joka toinen päivä olen löytänyt syöpäkasvaimen jostain. En ole valmis lähtemään vielä kun lapseni ei edes muistaisi minua enkä näkisi hänen kasvavan. Ja samanlainen stressaaja olin itsekin raskausaikana ja synnytys täälläkin päättyi lopulta kiireelliseen sektioon ei onneksi hätä toisin kuin teillä!
Voi eikä ?? niin raskasta varsinkin pidemmän päälle ?
Menetyksen pelko on niin tuttua täälläkin. Ensimmäinen raskauteni päättyi kohtukuolemaan, mitä en osannut etukäteen edes pelätä. Toisen raskauden odotinkin sitten koko ajan, että milloin myös tämä vauva kuolee. Epäusko ja helpotus oli suuri, kun saimmekin tänä kesänä terveen tytön. Pelko menetyksestä on mukana edelleen, sen kanssa on kai vaan osattava elää ja antaa tunteiden tulla ja mennä. Kiitos ihanasta blogistasi, olen saanut kirjoituksista paljon voimaa ja ajateltavaa!
Voi otan osaa ?? mutta onneksi olkoon kesätytöstä ja kaikkea hyvää teidän lapsiperhearkeen ? kiitos kehuista, ihana kun pidät ?