Olen tyttäreni syntymän jälkeen ihmetellen ihaillut niitä, jotka sanovat, että osasivat valmistautua äitiyteen. Tuohon ihmettelyyni on kaksi syytä:
- Itse en todellakaan osannut.
- Se “osaamani”, vähäinen, valmistautuminen tapahtui viisi vuotta sitten kuvitellessani raskautuvani heti ensimmäisestä kierrosta.
Tiedän naisia, jotka varmasti osaavat olla rentoja mutseja yrittämättä sitä. Minä en ole tällainen enkä ole koskaan ollutkaan.
Mä tiedän monia naisia, jotka ovat “syntyneet äideiksi”. Naisia, joista huokuu sellainen äidillinen lämpö ja hoiva. Tiedän naisia, jotka osaavat olla rentoja mutseja yrittämättä sitä. Minä en ole tällainen enkä ole koskaan ollutkaan. Siksi, kun päätimme lasta alkaa yrittää, minun piti alkaa “valmistautua” äidiksi.
Tajusin sen verran, että lapsi tulee viemään jollain tavalla vapauteni, mutta kuvittelin silti pysyväni samanlaisena Sarkkuna kuin mitä aiemminkin. Tiesin myös, että täysin minulle normaalit 8-9 tunnin yöunet ottavat osumaa ja että itsestä ei ehdi pitää samalla lailla huolta kuin ennen lasta.
VÄÄRIN!
Kyllä – voisin väittää, että olen edelleen se sama ihminen kuin ennen tytärtäni, mutta valehtelisin.
Lapsi tulee muuttamaan koko minuutesi. Ei missään nimessä huonommaksi – päinvastoin! Mutta täysin erilaiseksi. Kyllä – voisin väittää, että olen edelleen se sama ihminen kuin ennen tytärtäni, mutta valehtelisin. En ole se sama ihminen ja se on ihan OK. En todellakaan nuku enää noin pitkiä yöunia vaan alun kolmen tunnin välein heräilyn jälkeen pisin unipätkä on noin viisi tuntia – vauva läsnä tai ei. Hammaslääkärissä en ole ollut vuoteen ja Kipsun syntymän jälkeisiin kilpirauhasverikokeisiin sairaalalla odotetaan edelleen näytteitä. Puhumattakaan siitä, että itken nykyään kaikesta.
Aikaa äidiksi opetteluun ei ollut edes sitä yhdeksää kuukautta vaan seitsemän ja risat!
Minulla oli (ja on edelleen, mutta vähenevissä määrin) kovat kasvukivut tuon faktan kanssa, että kadotin vanhan Sarkun. Viisi vuotta sitten opettelin, että minun täytyy antaa lapselleni kaikkeni. Kolmen vuoden lapsen yrityksen aikana ehdin kuitenkin alkaa opetella toistakin ääripäätä: Minulla on jo kaikki. Voin olla onnellinen ilman lastakin. Voin keskittyä itseeni. Opit olivat menneet jo ihan kivasti perille, kunnes Kipinä ilmoitti tulostaan ja piti alkaa opetella taas maailman tärkeimmän duunin saloja. Aikaa äidiksi opetteluun ei ollut edes sitä yhdeksää kuukautta vaan seitsemän ja risat!
Tässä sitä kuitenkin ollaan opeteltu pian 11 kuukautta ja vähitellen koen olevani varsin hyvä äiti…
Tai ainakin juuri sopiva omalle lapselleni.
Työvaatteena vaatimattomuus. Keskolan arkea hoitajan silmin.
Olin 18-vuotias, kun serkkuni syntyi. Kun olimme vauvaa katsomassa, niin ihmettelin että tätini ei ollut lainkaan meikannut, vaikka tuli vieraita. 😀 Nyt olen monet kerrat naureskellut tuolle, kun kuljen kaikkialla ilman meikkiä. Vielä esikoista odottaessa äitiyslomalla palasin kerran parkkikselta kotiin kun huomasin että en ollut muistanut meikata. Ihan vaan ripsiväriä sipaisemaan, ei sen enempää sentään.
Toukokuussa tulee 6 vuotta siitä kun olen viimeksi nukkunut kokonaisen yön. Tai tuskin mä olen raskauden aikanakaan nukkunut enää ilman vessakäyntejä, joten varmaan on jo tullut täyteen. Äitiys on kyllä aivan muuta kuin osasin odottaa. Sen olen oppinut että toisia on turha arvostella. Ihmetellä voi itsekseen ja pitää omana tietonaan. Jokainen ihan varmasti tekee parhaansa. Tuskin kukaan tahallaan tekee mitään tyhmää. Paitsi että raskaana ollessa tupakoivia arvostelen. En kylläkään päin naamaa.
Toi oli kyllä niin totta, että arvostelemisesta ei oo MITÄÄN hyötyä kellekään. Mieluummin nielasee sen arvostelulauseensa ja kehuu kaikkensa yrittävää äitiä 🙂 Huuh, 6v… perässä tullaan!