Alkuraskauden epäuskoa – Olisiko tää mun korjaava kokemus?

Taas jatkuu päiväkirjamaiset kirjoitukseni ensimmäisiltä raskausviikoilta:

6+3. Tosi mielenkiintoista: kaikki ällöttää iha sikana, mutta pakko syödä, koska on nälkä. Nälän takia tulee vaan huonompi olo. Mutta kun alan syömään, ruokaa pitää väkisin tukkia suuhun? En muista tällaista olleen Kipinän kanssa. Eli esikoiseni kanssa, voi vitsi voin sanoa noin!?! Kuopus tulossa?! Huh! Luin netistä, että pojat aiheuttaisi huonoa oloa muka enemmän. Mutta en kyllä usko noihin yhtään… Kipinän kanssa kaikki vanhan ajan uskomukset ennusti poikaa, mutta oma fiilis tytöstä oli oikeassa koko ajan. Tällä hetkellä ei oo vielä tuntemuksia sukupuolesta.

“Jos vauva ei olisi oikeassa paikassa, niin söiskö se sun ruuat?”

Onkohan hän oikeassa paikassa? Olisiko mulla oireita jos hän olis kohdun ulkopuolella? Olisi varmaan, nouseehan se raskaushormoni silti. Miehelle mietin näitä ääneen ja hän sanoi sitten:“jos vauva ei olisi oikeassa paikassa, niin söiskö se sun ruuat?”. Jostain syystä toi lohdutti ?

Keksittiin muuten myös Kipinän sisaruksen mahanimi. Hän on Vipinä! Tuli aika vipinällä loppupeleissä, ainakin yllättäen ja pisti myös vanhemmille vipinää kinttuihin. Oltiin siinä uskossa, että joudutaan käymään hoidot läpi ja niihin jo alkutestit tehtykin. Vipinä on siis oikein sopiva.

6+4. Parin tunnin välein jos syön jotain, ei yrjötä. Jännä. Ja vanha tuttu tuli myös kylään: vilu. Tätä en muistanutkaan ensiksi aiemmasta raskaudesta, mutta tuttua huttuahan tää on!

Onko tää mun korjaava kokemus?

Voiko tää olla oikeassa paikassa? Voiko Vipsu tarttua matkaan näin helposti? Onko tää mun korjaava kokemus? Oon lukenu paljo siitä, että dramaattisen synnytyksen jälkeen seuraavan kaa on menny ku unelma ja hän on ollut korjaava. Parsinut kokoon vielä viimeiset arvet, mitä äidille jäänyt. Voisko tää olla se? Alkaisi jo raskautumisen helppoudesta ja jatkuisi täysiaikaiseen raskauteen ja alatiesynnytykseen? Eihän Kipsu tietenkään mua rikkonut vaan mä ihan itse. Mutta parsisiko tämä raskaus mut takas kokoon? Ehkä meen liian pitkälle ajatuksissani, mutta positiivinen ajattelu tuskin koskaan haittaa ❤️

6+6. Jahas ja tästäkö alkaa jo syyllisyyden tunne esikoisen puolesta? Oon niin väsynyt, että en jaksa tehdä töiden jälkeen mitään. Mutta ehkä se ei haittaa, halailukin on kivaa!

Kyllä mua pelottaa, että nyt kasvatan uutta elämää siellä samassa surmaloukossa, joka yritti tappaa esikoiseni.

Voi saamari, mulla on huomenna ultra. Voin kertoa että jännittää kyllä ihan huolella. Jotenki on tosi vahva tunne, että kaikki on hyvin ja tämä menee just näin täydellisesti. Toisaalta tulee tunne, että tää ei mitenkään voi tapahtua näin helposti. Ei meille eikä varsinkaan mulle. Vai voisko? Mitä jos hän on väärässä paikassa tai sydän ei lyö? Löydänkö surun keskeltä toivoa? Pystyisinkö nähdä asian niin, että jos tämäkin tarrasi näin, voisi se tapahtua uudelleenkin? Jos sydän ei lyö, oliko Vipinän tarkoitus näyttää mulle, että kaikki on mahdollista? Vai vajoanko syvemmälle suohon oman kroppani arvostuksen kanssa? Kyllä mua pelottaa, että nyt kasvatan uutta elämää siellä samassa surmaloukossa, joka yritti tappaa esikoiseni. Yrittääkö se tappaa kuopuksenikin? Jos kaikki on huomenna hyvin, osaanko koskaan luottaa kehooni ja sen kykyihin pitää lapseni turvassa? Vai pelkäänkö taas koko raskauden kaikkea? Voi, haluan niin ajatella positiivisesti, mutta kaikki nää kysymykset tekee sen kovin hankalaksi. Anna mun uskoa. Anna mun luottaa. Älkää kukaan viekö tätä multa.

Psst! Instagramin storeista näet sellaisia kuvia muun muassa pötsistä, joita en kehtaa blogiin laittaa ?