”Yritän tässä savustaa vauvaa pihalle (kohdusta)”, ”Tulis jo!”, ”En jaksa enää olla raskaana”, ”Teen tässä asiaa x, että saisin synnytyksen käynnistymään”. Siinä muutama lause, joita neuvolatätini ei tule minun suustani kuulemaan. Tai näin menin lupaamaan hänelle jo alkuraskaudesta. Miksi? Koska nuo lauseet sattuvat minua, eli keskosen synnyttänyttä äitiä, sieluun.
Ei kukaan järkevä ihminen halua lastaan syntyvän keskosena, mutta varmasti loppuraskaus alkaa rasittaa sekä fyysisesti että henkisesti.
Vikahan ei ole näiden lauseiden sanojissa. Muistan, kun eräskin jatkoi ig-storyssaan yhden tuollaisen lauseen jälkeen, että ”niin siis en toivo lasta syntyväksi ennenaikaisena vaan että loppuraskaus kuluisi nopeampaa”. Ja niinhän varmasti jokainen muukin lauseen tarkoittaa. Ei kukaan järkevä ihminen halua lastaan syntyvän keskosena, mutta varmasti loppuraskaus alkaa rasittaa sekä fyysisesti että henkisesti. Minunkin oloni on varmasti aika tukala tästä muutaman raskausviikon kuluttua.
Jostain syystä mieleni ymmärtää väkisin nuo väärin ja uhriutuu, koska itse jouduin haluamattani synnyttää ennenaikaisesti.
Silti nuo lauseet satuttavat. Jostain syystä mieleni ymmärtää väkisin nuo väärin ja uhriutuu, koska itse jouduin haluamattani synnyttää ennenaikaisesti. Se ei todellakaan ollut toiveeni ja voi jestas, millaista hintaa siitä onkaan henkisesti saanut maksaa. Puhumattakaan, jos kaikki ei olisi mennyt näin hyvin.
Välillä tuntuu, että minulla ei ole edes oikeutta valittaa oloistani.
Tällä hetkellä minulla on aikamoisia selkäkipuja, joita olen yrittänyt helpottaa sekä osteopaatin avulla että äitiysfysioterapeutilla. Olen tehnyt ahkerasti eri liikkeitä ja kokeillut varmaan kaikkia tukivöitä, mitä äkkiseltään löytyy. Töissä minulla on noin viisi erilaista tuolia jumppapalloa myöten. Minulla on ollut harjoitussupistuksia jo viikkoja ja nyt aina sellaisen tullessa, oikea jalkani puutuu. Öisin en saa nukutuksi kuin tietyssä asennossa ja sekin vaatii useamman tyynyn ja peiton asennukset ympärilleni. Mutta silti otan nämä oireet useampikertaisena kuin synnytän ennenaikaisesti uudelleen. Välillä tuntuu, että minulla ei ole edes oikeutta valittaa oloistani.
Satu K. says
Ymmärrän tunteesi, vaikka itse en keskosen äiti olekaan. ❤️
Itsellä ei tullut sellaista fiilistä, että oispa raskaus jo ohi, vaikka viikko yli lasketun ajan mentiinkin. Lähinnä oli semmonen kutkuttava tunne, että ”en malta odottaa tapaavani vauvani”. ??
ShittySarianna says
Uskon, että tollee 99,9% lauseen tarkoittaakin ❤️ ja just jos on joka paikka kipeänä ja tuntuu, että koko kroppa on jo ihan vieras, niin toivois, että laskettu aika tulis nopeampaa. Mutta keskosta tuskin kukaan huvikseen haluaa ?
Vierailija says
Minusta tuo on hieno havainto oman mielen toiminnasta ja nimenomaan se, että pohdit sitä tavallaan järkeillenkin. Täytyy kertoa näkökulma omiin kommentteihin, koska olen tuskaillut loppuraskaudesta ja toivonut, että “syntyis jo”. Vauva syntyi tasan laskettuna päivänä, joten yliaikaisuudesta ei millään tasolla ollut kyse. Mutta takana siis vuosien lapsettomuus sekä ehkä hiukan pessimistinen luonne, joten koko raskauden pelkäsin, että menetän vauvan. Loppua kohti pelko alkoi käydä jotenkin sietämättömäksi ja halusin vaan jo saada pikkuisen syliini. En uskaltanut edes lueskella vauvan hoidosta (jos en vaikka pääsisikään hoitamaan vauvaa) vaan pelkästään synnytyksestä, koska se oli ainakin varmasti edessä. Tokikaan ulkopuoliset eivät tienneet että kommentit “syntyis jo” johtuivat näistä peloista ja varmaan ihmettelivät miten joku voi olla tuskastunut vaikkei vielä oltu edes yli lasketun ajan. Läheisetkään eivät oikein ymmärtäneet.
Oikein paljon onnea teidän raskaudesta! Rakkauden täyteistä loppuraskautta!
ShittySarianna says
olipa hyvä kommentti! tää sai mut miettimään viime raskautta, jonka ajan pelkäsin KOKO AJAN (samasta tahaton lapsettomuus -syystä)… ja jotenkin jos en pelännyt ihan koko aikaa, niin piti pelätä tuplasti enemmän hetken, että ei vaan tapahdu mitään pahaa. en tiedä millaiseksi tuo pelko olisi muuttunut, jos oltaisiin menty yli ton 33+5! Eli osaan kyllä samaistua hyvin sun tunteisiin, vaikka laskettuun aikaan en päässytkään 🙂 Kiitos! <3
Duplo says
Olen pikkukeskosen äiti ja lapseni sai keskosuuden vuoksi sekä aivovaurion, että pahoja suolisto-ongelmia jotka jatkuvat edelleen. Sinällään siis tavoitan todella hyvin sen ajatuksen että ennen laskettua aikaa sanotut “syntyis jo”-lausahdukset tuntuvat ihan päättömiltä. Toisaalta ihan valtavasti odotan sitä että pääsisin itse ajattelemaan niin. Meillä on siis toinen toiveissa kurjasta kokemuksesta huolimatta.
Uskon itse että niin sen kuuluukin mennä että raskauden lopussa lapsen haluaa vain jo ulos. Raskauden kuuluu kestää niin kauan että halu saada lapsi ulos voittaa pelon synnyttää. Pidän ajatuksesta että nainen on niin fiksusti rakennettu, että kun vauva on valmis tulemaan ulos on nainen myös valmis synnyttämään. Siksi minusta on ihan oikeasti jopa ihana kuulla kun 38+ viikoilla raskaana olevat ystävät alkavat hoppuilemaan vauvaa maailmaan. Toivon siis että sinäkin pääset oikeasti toivomaan että syntyis jo. Olisit ansainnut täysiaikaisen raskauden ilman mitään draamaa.
ShittySarianna says
Totta! Oot varmasti oikeassa! En varmaan tuotakaan ymmärrä, koska mun mahani lapsen syntyessä oli kiva pikku pakkaus tuossa etupellossa 😀 ei siis ollut tukalia oloja tai muutakaan. Kiitos <3 <3
Rakkaudesta raskauteen says
Mua ei oo loukannu nuo sanat, mutta oon ihmetellyt niitä. Ärsyttänyt myös se ainainen valitus. Aivan kuin raskaus ei saisi tuntua missään eikä kroppa saisi muuttua ym. Itse nautin raskaudesta ja olin todella kiitollinen. Kummastakin. En vierastanut kroppaani, päinvastoin! Tunsin että nyt se tekee sitä mihin se on tarkoitettukin. Se oli ihanaa aikaa..Tulen aina kaipaamaan niitä aikoja. Ekan sain rv 42 ja toisen rv 38 Ymmärrän että sua on loukannut nuo sanat, mutta yritä olla välittämättä ❤
ShittySarianna says
“Tunsin, että nyt se tekee sitä mihin se on tarkoitettukin” –> ihanasti sanottu <3 Mutta ehkä just tosta syystä sä tai mä ei ymmärretä noita, kun ei oo ollut sellaista ääretöntä tuskaa ja turvotusta? Kiitos sanoistasi <3
Vierailija says
Jokainenhan kokee näitä asioita omista taustoistaan ja kokemusmaailmastaan käsin. Oman lapsensa keskosuuden kokeminen varmasti tuo kiitollisuuden säväyksen loppuraskauden vaivoihin, mutta toisaalta eikös siitä näkökulmasta voisi ymmärtää myös muiden ehkä vastakkaisia kokemuksia?
Meille on tapahtunut tuo pahin: Esikoinen syntyi kohtuun kuolleena. Uusi raskaus alkoi pian ja usein tuntuikin, että olen ollut raskaana kaksi vuotta putkeen. Kuopuksen loppuraskaus oli pelkojen siivittämänä ja usko tai älä, mutta joskus jopa toivoin, että voi kun esikoiseni olisikin syntynyt keskosena- silloinhan hän olisi saanut edes mahdollisuuden selvitä!
Useimmiten loppuraskauden vaivojen valittelussa taitaa olla kuitenkin jopa positiivinen pohjavire- odotus on loppusuoralla ja olo alkaa olla malttamaton.
ShittySarianna says
Ehdottomasti voin, yritän ja ymmärränkin vastakkaisia kokemuksia. Kuten tässäkin tekstissä sanon, niin tuo on ensireaktioni, että “onpa typerästi sanottu”. Mutta kun vähän antaa aikaa ja katsoo peiliin, niin huomaa, että loukkaantumiseni johtuu minusta ja kokemuksistani, ei niinkään sanoista tai sanojasta <3
Otan niin paljon osaa, ja näen kyllä sunkin kannan <3 Keskosista niin iso osa kuitenkin selviää ongelmitta, vaikka eihän siihen koskaan ole varmuutta. Mutta niinkuin sanoit, niin edes se mahdollisuus <3
Vierailija says
Sitten on taas tämä oma äärilaita, jolloin istukan tulehtumisen vuoksi koin kohtukuoleman. Sen jälkeisessä raskaudessa todella toivoin että lapsi syntyisi mahdollisimman pian, vaikka sitten keskosena, koska luotto siihen että raskaus sujuu loppuun saakka hyvin oli nolla. Omassa ajatusmallissani keskonen oli huomattavasti parempi vaihtoehto kuin pieni, höyhenen kevyt arkku.
ShittySarianna says
Otan osaa <3 ja todella, en osannut ajatella tältä kantilta ennen kun luin sinun ja aiemman kommentoijan viestit. Todellakin on parempi vaihtoehto ja juurikin tuo, että keskosella on edes se mahdollisuus selvitä – kohtukuolemassa ei 🙁 oon niin pahoillani teidän puolesta <3
Danni says
Ymmärrän tunteesi, mutta on hyvä muistaa että raskaus on kaikille erilainen kokemus.
Tuskin kukaan tahtoo lapsensa syntyvän keskosena, ja mielummin itse kärsii raskausvaivat, kuin vaarantaisi vauvaa.
Silti itselläni on aika erilainen kokemus raskaudesta; odotin vauvaa yksin ja kärsin hypermeesistä. Pahoinvointini kesti 9kk. Siihen päälle viimeisen kolmanneksen supistukset, kohtutulehdus, selkävaivat ja ainanen pahoinvointi ja pyörtyily. Ravaaminen yksin päivystyksessä vauvan sydänkäyrissä, tiputuksessa, fysioterapiassa ja ties missä, loi niin suuren henkisenkin voimattomuuden ja epätoivon, että varmasti valitin ja itkin enemmän kuin muut. Sillä en silti ole tarkoittanut loukata ketään. Kun kukaan ei ole vierelläsi, eikä saa konkreettista apua esim. Kaupassa käymiseen ja kassien kantamiseen, on raskausaika hyvin rankka hypermeesin kanssa. Toivoin todella loppuraskaudesta, että vauva syntyisi jo maailmaan, ja pääsisi turvaan rikkinäisestä kehostani.
Molempien hyvinvoinnin takia. Ja synnytyksenkin komplikaatioista huolimatta, onnekseni sain pääosin terveen, ihanan lapsen, ja nykyään voimme molemmat hyvin.
Monelle meistä se oma tuska on aina se suurin… siksi onkin hyvä muistaa toisten erilaiset lähtökohdat ja ymmärtää muidenkin näkökantoja. olla kiitollinen tilanteestaan ja ymmärtää että aina voisi olla asiat huonomminkin.
Tekstissäsi on hienoa pohdintaa ja ymmärrystä omien tunteiden alkuperästä.
Muistutetaan itseämme siitä, että jokaisella on oikeus omiin tunteisiinsa. <3
ShittySarianna says
Kiitos ❤️ ja se on just näin! Näistä lauseista loukkaantuessani (ensikuulemalta) olikin hyvä katsoa peiliin ja miettiä, miksi nuo sanat tuntuivat ikävältä. Syyhän oli ihan muualla kuin niiden sanojissa enkä tosiaan usko myöskään, että kukaan kirjaimellisesti niitä tarkoittaa (tai ainakaan siten kuten mieleni yritti asiaa ymmärtää). Huhhu, oot kyllä aikamoisesta myllystä selvinnyt! ❤️
Vierailija says
Hyvä kirjoitus! Itselleni avasi paljon sellaista mitä en ole osannut ajatella kun en ole keskosvauvan vanhemmuutta kokenut. Muuta sentään: lapsettomuushoitojen aikana kaikki tuttavien raskauksistaan valittaminen tuntui pahimpina päivinä sietämättömän kipeältä. Vähänpä te tiedätte kun noin pienestä tuskailette.
Ensimmäistä raskautta väritti lapsettomuudesta johtuva pelko, joka sai välillä toivomaan aika aikaisinkin että syntyisi jo niin panikointi (täysin turha, mutta minkäs teet) siitä että vauvalle käy jotain sentään loppuisi.
Toisessa raskaudessa sain niin pahat selkäkivut että kävelin (tai paremminkin raahauduin) loppuraskaudesta pari kuukautta kyynärsauvoilla, kun mikään muu ei auttanut. Silloin päästin suustani kyllä montakin sellaista asiaa joita lapsettomuushoitojen minä olisi todellakin paheksunut. ?
ShittySarianna says
Kiitos! Tämähän oli kuin minun kirjoittamani selkäkipua myöte! Tai siis ei oo ihan noin paha vielä, mutta tänään illalla oon miettiny, että vielä 10 viikkoa ja mä en oo varma onko mulla tuolla takana selkäranka vai keitetty spagetti. Jännä nähä, mitä iteltä vielä tulee pääsemään suusta ?
Vierailija says
Pystyn ymmärtämään tuon ajattelutavan, olen itsekin keskonen. Mutta minun vauvani syntyi kuitenkin yliaikaisena ja joutui kriittisessä tilassa teholle, kärsi vaikeasta hapenpuutteesta, on hätäkastettu jne. Yliaikaisessakin raskaudessa on riskejä, esimerkiksi vihreään lapsiveteen. Toisessa raskaudessa sitten todellakin rukoilin synnytyksen alkavan jo viikosta 35 lähtien, ettei vain taas menisi yli! 🙁
ShittySarianna says
Ymmärrän ❤️❤️ ja nyt mulle on valjennut just tän tekstin ja sen kommenttien jälkeen, että yliaikaisuudessa todella on myös riskinsä!