Ensimmäinen viikko vauvan kanssa – Miltä eka viikko on tuntunut ja miltä tulevaisuus näyttää?

Postaan tällä viikolla joka päivä vuosi sitten, vasta synnyttäneenä, kirjoittamiani fiiliksiä, koska sunnuntaina meidän vauvavuosi päättyy. Nää tekstit on tosi autenttisia: ihan puhdasta juuri synnyttäneen äidin tunteiden virtaa, joten se saattaa olla paikoin melko sekavaakin. Kuudes, eli viimeinen postaus, tulee tässä! Miltä se uusi arki viikon totuttelun jälkeen tuntuu ja millä mielin kohti tulevaisuutta?

Huomaakohan esikoinen sen, että äiti on etäinen?

Apua mikä tämä outo, esikoisesta hieman etääntynyt tunne on? Ja mistä tää johtuu? Tuntuu kamalalta, huomaakohan hän? Koenko syyllisyyttä että hänen alku ei ollut näin vaaleanpunainen miltään osin? Vai eikö mun rakkaus riitä molemmille? Voi hirveetä, tuntuu puukoniskuilta kirjoittaa ees noin. Toivottavasti tää menee ohi nopeesti. Onneksi esikoisen lähellä ollessa kaikki tuntuu samalta, mutta näin ajatellessa tuntuu jotenkin vieraalle? Pelottaa että hän aistii tämän. Lapset on niin kovin fiksuja näissä. Onneksi hän on aikamoinen isin tyttö nyt ja isi saa ottaa isompaa roolia taaperon kanssa. Se on ihan mukavakin juttu, jos kääntää tämänkin positiiviseksi.

Miten vauva-arki toimii kolmikerroksisessa asunnossa kahden alle 3-vuotiaan kanssa?

Vähän joutuu jännittää taaperon liikkeitä vauvan lähellä. Hän haluaa niin kovasti hoitaa ja paijata, mutta eihän kaksivuotias tiedä vauvojen päässä sijaitsevista itsetuhonappuloista. Ei kuitenkaan halua lannistaa, kun toinen kerta haluaa huomioida. Onneksi mietin jo äitiyslomalla paljon käytännön ratkaisuja vauvanhoidon suhteen meidän kolmikerroksisessa asunnossa. Esimerkiksi sen, että jokaisessa kerroksessa on oltava hoitopiste, koska vauvat ovat aikamoisia sinappitykkejä. Tämä vauva on selkeästi erilainen nukkuja kuin siskonsa: mitä lähempänä saa olla minua, sitä levollisemmin hän nukkuu. Siispä jokaisessa kerroksessa on myös jonkinlainen nukkumispiste. Äitiyspakkauksen ihana pikku pesä on jäänyt lähes käyttämättömäksi yläkerrassa, vaikka joka ilta ja yö yritän useamman kerran saada vauvan sinne nukkumaan. Taaperon painajaset ovat ehkä hieman helpottaneet, koska hän on nukkunut yöt hyvin omassa sängyssään. Isiä käy sääliksi, koska hän nukkuu koko yön noin 20 sentin alueella kyljellään selkä samassa linjassa sängyn reunan kanssa. Eikä liikahda senttiäkään. Pelkää raukka varmasti liiskaavan vauvan välissämme. Oikeasti hänen ei tarvitsisi stressata asiasta, koska minä nukun edelleen toinen silmä auki. En ole koskaan ollut hyvä nukkumaan muiden ihmisten kanssa. Saatikaan silloin, jos toinen ihminen (vauva) haluaa nukkua nenässäni kiinni, jotta tuntee hengitykseni ihollaan.

Arki kahden lapsen kanssa kotona alkaa

Toisin kuin yhden lapsen äitinä, nyt en aseta itselleni turhia paineita.

Ensi viikosta alkaen olen sitten kolme päivää viikosta yksin kahden lapsen kanssa. Se jännittää, mutta toisin kuin yhden lapsen äitinä, nyt en aseta itselleni turhia paineita. Vauva tuntui alusta asti – varmasti meidän kaikkien mielestä – siltä, kuin olisi kuulunut perheeseemme aina. Isosisko ei voisi olla ollut enää vastaanottavaisempi ja vaikea nähdä että se muuttuisi, vaikkakin voi pientä mustasukkaisuutta olla tulossa. Kun arki vähän normalisoituu (omassa päässä lähinnä) aion järjestää omaa aikaa vain minulle ja taaperolle. Uskon, että tuo vieraalta tuntuminen liittyy synnytykseen, ehkä hormoneihin ja vauvaan, koska huomaan tunteen hellittävän selkeästi. Kylläpä silti säikähdin. Viikko on mennyt kyllä tosi kivasti kokonaisuudessaan. Ehkä mä selviän kahdenkin lapsen kanssa? Huomattavasti rennompi asenne edelleen kuin viimeksi!

Olen tehnyt ensi viikoksi, kun olen yksin molempien lasten kanssa, suunnitelman ja ensimmäisenä tavoitteena on (vain): pidä kaikki hengissä ja ruoki myös itsesi. Siitä on hyvä lähteä korottamaan panoksia. 

Siinä oli tämä omasta mielestä aivan ihana postaussarja minun ensimmäiseltä viikoltani vastasyntyneen kuopuksen kanssa. Tää oli kaikkine tunteineen, paljastuksineen ja kuvineen liikuttava paketti, jonka luin itsekin vasta nyt ensimmäistä kertaa kirjoittelun jälkeen. Vaikka näitä ei lukisi kukaan, on ihana tietää, että nämä on minulla tallessa: Ehkä lapseni voivat joskus hakea itse lohtua näistä tuoreina vanhempina?