Vauvan kiintymyssuhteesta ja sen muodostumisesta tuntuu olevan paljon keskustelua ja aihe on yksi niistä, jolla saadaan toiset äidit kiihtymään nollasta sataan sekunneissa. Keskustelu aiheesta voi lähteä esimerkiksi siitä, kun pahaa aavistamaton äiti kyselee julkisesti uskaltaako jättää neljä kuukautta vanhan lapsensa läheiselleen hoitoon. Äiti itse on nähnyt päiväunia aikuisten illasta tai illasta ylhäisessä yksinäisyydessään. Karkeasti kuvailtuna puolet kannustaa äitiä lataamaan akkujaan kommentein:”Oot parempi äitikin, kun käyt vähän tuulettumassa” ja toinen puolisko täräyttää pöytään teorian kiintymyssuhteen hittipiirteestä. Siis sen, kuinka vauva saa olla 1h/elinkuukausi hoidossa muualla kuin vanhemmalla, johon vauva on luonut kiintymyssuhteen. (En ole itse koskaan vielä päässyt täysin kärryille, mistä tämä teoria on tullut.) Toki kommentoijista muuten löytyy myös se vähemmistö, joka kokee velvollisuudekseen sanoa kuinka naisten on turha hankkia lapsia, jos eivät malta olla dokaamatta vauva-aikaa tai kuinka he itse eivät ainakaan tarvitse vapaata vauvastaan (= eli kukaan muukaan ei sitä tarvitse).
Mä oon pelännyt koko tyttäreni elämän, että hänellä ei ole kiintymyssuhdevanhempaa.
Itsehän olin enemmän ja vähemmän hämärän rajamailla ensimmäiset vuorokaudet ja näin ollen Kipsu oli isinsä kengurussa elämänsä ensihetket. Myös ensimmäisen kokonaisen yön Kipsu ja isi olivat kahden, kun minä keräilin itseäni synnärillä. Näillä perustein vauvan ensimmäinen kiintymyssuhde on luotu isiin. Ymmärtääkseni tämä suhde tosin – yllä mainitun kiintymyssuhdeteorian perusteella – on mennyt pirstaleiksi sillä samalla sekunnilla, kun isi on astunut takaisin työpaikan ovista sisälle.
Jälkeenpäin mietittynä taisin pelätä, että minä (=kehoni) saan taas pilattua jotain juuri, kun synnytyksestä on hädin tuskin selvitty.
Muistan, kun sairaalassa painotettiin kosketuksen tärkeyttä erityisesti ennenaikaisille vauvoille. Vauvaa piti pitää ihokontaktissa ja lähellä mahdollisimman paljon ja omassa pikkusängyssäkin peitot aseteltiin siten, että ne matkisivat kohtua ja kosketusta. Kyllähän minä sairaalassa alusta asti yritin olla tosi läsnä Kipsulle, mutta oma vointi ja yksinkertaisesti pelko ja säikähdys tapahtuneesta pitivät minut hieman etäällä. Jälkeenpäin mietittynä taisin pelätä, että minä (=kehoni) saan taas pilattua jotain juuri, kun synnytyksestä on hädin tuskin selvitty. Pelkäsin pitää Kipsua, että en vain tiputa tai riko häntä. Kengurussa pelkäsin, että hänen jokin raaja on vinossa ja kuolion pökkää vauvaressukalle. Sitten juuri se kerta, kun uskaltauduin pitää vauvaa rinnallani suht omatoimisesti, laitteet alkoivat (virheellisesti) hälyttää.. en uskaltanut pitää vauvaa enää lainkaan tuona päivänä sylissä ja vaikka ulospäin yritin näyttää, että kaikki on hyvin, niin päässäni hoin koko loppuillan:”En pysty tähän, en pysty tähän, en osaa, en pysty”.
Sitten juuri se kerta, kun uskaltauduin pitää vauvaa rinnallani suht omatoimisesti, laitteet alkoivat (virheellisesti) hälyttää..
Kipsu ei myöskään vierasta ketään tai mitään. Hän ei pelkää mitään eikä hätäänny oikeastaan mistään. Hän on aivan älyttömän sopeutuvainen tilanteeseen kuin tilanteeseen eikä koskaan “valita” turhasta. Kaikkien syli kelpaa ja jokainen saa hymyn. Kovat äänet tai ihmisjoukot eivät saa vauvaani hermostumaan vaan silloinkin hän keskittyy tarkkailemaan tyytyväisenä ympäristöään. Eri elementit kuten vesi, vauvauinnissa tai taivaalta tippuvana, eivät muksua hätkäytä. Kipsun elämän ensimmäiset reilu puoli vuotta hän paskat nakkasi, jos lähdin huoneesta..
Pohdin jatkuvasti, voiko hän todella olla noin rauhallinen ja sopeutuvainen, vaikka tuli niin dramaattisesti maailmaan?
KUNNES hän täytti noin kahdeksan kuukautta ja eroahdistus alkoi. Tai eroahdistukseksi tätä luulin ja luulen edelleen – ainakin suurimmaksi osaksi. Nykyään päivämme vauvan valveillaoloajan kuluu maksimissaan metrin päässä toisistamme ja jos menen kauemmas, alkaa itku. Oikeastaan koko Englannissa asumisemme ajan, hän on ollut halunnut olla sylissäni pieniä hetkiä lukuunottamatta.
Jokainen lapsi todellakin on erilainen ja lapsi voi nähtävästi kasvaakin erilaiseksi kuin mitä pikkuvauvana oli!
Kiintymysteoriaa tai ei – lapseni on äipän tyttö enkä voisi olla onnellisempi siitä!
—
psst! Ootko huomannut, että blogini on lähtenyt mopolla moottoritielle Inspiration Blog Awards -äänestyksessä Arjen Sankari -kategoriassa? Mikäli koet, että Shitty is the new black olisi äänesi ansainnut, käy jättämässä se tänne! Kiitos <3
—
psst2! Jos Simppeliä sormiruokailua -kirja kiinnostaa, käy voittamassa se täältä, täältä tai täältä 😉
Cherryfever says
Meillä poika syntyi hätäsektiolla yliaikaisena ja olen myös paljon miettinyt sitä, kun en saanut häntä heti syliin, kuin vasta herättyäni nukutuksesta. Poika on nyt 8 ja hän on aina ollut läheisriippuvainen. Hoitoon viedessä roikkui jalassa ja itki”äiti, älä jätä” Hänen Perhepäivähoitaja luonnehti häntä tosi itsepäiseksi, mutta samalla hyvin herkäksi. Tämä luonne on pysynyt edelleen.
Hän käy ensimmäistä luokkaa nyt ja reagoi hyvin vahvasti edelleen, jos läheisyys puuttuu.
Eroahdistusta ei myöskään pienenä juurikaan ollut, kuin nukuttaessa(joka menikin sitten ihan överiksi, kun mikään ei kelvannut)
Nukkumaan hän oppi kunnolla vasta 3 vuotiaana.
Joten uskon, että se läheisyys ja kiintymyksen muodostuminen tulee hetkistä kun ollaan yhdessä, vaikka niitä hetkiä ei ole päivässä 24h/7
Se, minkälaisen luonteen lapsi saa, ei voi vaikuttaa, eikä pidäkään. Mutta läsnäolon laatu korvaa määrän, näin olen todennut tuon herkän tuittupääpoikani kanssa ?
ShittySarianna says
Oi ihanan lohduttava kommentti ? toki siis ikävä, että toiselle tulee niin paha mieli mutta onneksi syli auttaa ? sekä vanhempia että lasta 😉
Jenni Lauronen says
Synnytin normaalisti täysaikaisen vauvan, mutta en saanut häntä yöksi viereeni enkä pitää heti sylissä. Poikamme meni hetkeksi teholle keräämään voimiaan. Mietin tuolloin samaa kiintymyssuhdetta että tässäkö se meni. Ei, ei se mennyt! 😀 Kyllä niin on äitin kuin isin poika. Poikamme on ensimmäisen vuoden ollut hymyileväinen eikä ole vierastanut. Olen myös saanut pitkiä katseita kuinka voit jättää alle vuoden ikäisen yöksi mummolaan että nyt teidän suhde on pilalla.. No ei se mielestäni ole. Olen myös huomannut että mikäli pojalla tulee harmitus hakee pojan silmät paikanpäältä ensimmäisenä äidin taikka isän. Turvautuu meihin. Myös nyt hoitoon mennessä on alkanut 4kk hoidon jälkeen vasta tulemaan itku kun äiti lähtee töihin. tosin menen itse ihan sekaisin kun käyn hakemassa lastani hoidosta hän juoksee karkuun 😀 😀 Poikani on siis 1v4kk tällä hetkellä. Mutta siis jokainen varmasti luo omanlaisen suhteen vauvaansa ei siihen pitäisi olla mitään tunti rajoja! 😀
ps. päivitän tätä blogin sivua montaa kertaa työpäivän aikana ja odotan innoissani josko seuraavalla kahvitunnilla pääsisin lukemaan uusia kuulumisiasi! 🙂
ShittySarianna says
Toi on kyllä hauska kun lapset itkee kun joutuu jäädä hoitoon mutta itkee myös kun joutuvat lähteä sieltä ? tosi lohduttava kuulla sunkin kokemus aiheesta ??
Voi ihana!! Pitää vissiin alkaa päivittää useammin – ainakin IG:tä! ?
Potkuhousu mafia says
Minun poika joutui suoraan salista teholle ja luultiin viimeiseen asti kaiken olevan hyvin, mutta lapsi syntyi elottomana. Kävin kaikki samat fiilikset ite silloin. Nyt on jo tilanne hallinnassa ja äitinä vähän jo relampi.
T. Hysteerinen äiti 23.v ja poju 1,5.v
ShittySarianna says
Voi ihana kun kaikesta huolimatta kaikki hyvin ?? oli onni onnettomuudessa, että ite nukuin enkä osannut heti stressata mistään!
Vierailija says
Kiireellisen sektion jälkeen, vauva tarkkailuosastolla noin 1kk ajan, jonka ajan itse yritin toipua lähes oman hengen vieneestä myrkytyksestä. En jaksanut olla osastolla kuin max.8h/päivä, isä oli töissä tämän ajan. Alkuun näytti myös että kaikki käyvät, koska isä sai ruokkia lasta yhtälailla kuin äitikin, mutta joskus siinä 8kk ikäisenä se alkoi. Eroahdistus äidistä joka jatkuu vielä 3vuotiaanakin. Hoidossa päivät menee hyvin,mutta kotona käy vain äiti ja äidin tekemä ruoka, äiti äiti äiti! Toisaalta ihanaa, mutta toisaalta aika raskastakin!
ShittySarianna says
Siis todellakin on raskasta myös! Voikohan toi pitkä eroahdistus ‘vaihe’ liittyä tuohon alkuun? Meilläki nimittäin tuntuu vaan pahenevan koko ajan.. ?