En voi muuta kun ihailla, kun ollaan nähty kaupassa tai muualla ja mieheni kavereita, jotka ovat myös nykyään isiä. Keskustelu menee about näin:
Mieheni ystävä: Miltä isyys tuntuu? Eikö olekin parasta?
Mieheni: On! Ihan mahtavaa!
T:n ystävä: Ei sitä oo aiemmin osannu ees kuvitella!
T: Ei niin! Ihan parasta!
Tää ei oo siis käynyt kerran tai kahdesti, vaan useammin. Molempien osapuolten silmät tuikkii ja jokainen tavu tulee hymyn saattelemana.
Isyys, niin kuin äitiyskin, on etuoikeus. Ei itsestäänselvyys eikä velvollisuus vaan palkinto. Palkinto, jota kaikki eivät valitettavasti saa, vaikka kuinka sitä toivoisivat. Siksi pestiä tuleekin kohdella sen ansaitsemalla arvostuksella.
Isyyden arvo ei laske. Se ei koe inflaatiota, vaikka lapsesi kasvaa – melkeinpä päinvastoin! Näet, miten sinun luomuksesi kasvaa ja kehittyy. Mitä hänestä tulee ja missä voit häntä auttaa? Koska hän tarvii rohkaisua ja koska olkapäätä?
Isyys on vilpitöntä. Kaikki tehdään rakkaudesta eikä mistään jäädä velkaa. Mikään palvelus ei odota vastapalvelusta eikä mikään oma ilonaihe vaadi perusteluja – niistä iloitaan yhdessä.
Keskolassa miehelleni opetettiin lapsemme hoito, mutta isyyden hän oppi ihan itse.
Vuosi sitten, yllä olevaa tekstiä kirjoittaessa, en vielä tiennyt, kuinka paljon rakkauteni miestäni kohtaan kasvaa nähdessäni hänet tyttäremme kanssa. Miltä sisälläni tuntuu nähdessäni heidät hömpöttävän yhdessä iltaisin meidän sängyllä tai kun he makaavat yhdessä olohuoneen lattialla leikkimässä Dubloilla tai pikku-ukoilla. Tai kun vahingon sattuessa lapsemme kurottaa käsiään isiä kohti ja oppii antamaan hänelle pusun ennen kuin minulle. Keskolassa miehelleni opetettiin lapsemme hoito, mutta isyyden hän oppi ihan itse.
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.