Keskolassa tehdään superisiä, mutta äiti voi helposti jäädä ulkopuoliseksi

Synnytykseni jälkeen makasin heräämössä useamman tunnin ja kun pääsin keskolaan, olin pihalla kuin lintulauta. Mieheni jäi vastasyntyneemme kanssa keskolaan yöksi, kun minut kärrättiin synnärille keräilemään itseäni (ja hätäsektioitua mahaani). Aamulla herätessäni en ollut varma, mitä oli tapahtunut. Sen verran ymmärsin, että kerroksia ylempänä oli pienen pieni ihmisenalku, joka oli revitty vatsastani. Nyt olin siis äiti.

Kun mieheni saapui takaisin sairaalalle, olin salaa tyytyväinen, kun hän halusi vauvan kenguruunsa.

Jo ensimmäisenä päivänä sain jalkapöytäni kokoisen mytyn syliini ja kipulääkkeiden aiheuttamasta pöhinästä huolimatta ymmärsin järjellä, että käsilläni makaa äitiänsä tarvitseva lapseni. Rehellisyyden nimissä en voi kuitenkaan sanoa nauttineeni 100%:sti tuosta tilanteesta: Olin peloissani ja tilanne oli yhdellä sanalla kuvatakseni OUTO. Kun mieheni saapui takaisin sairaalalle, olin salaa tyytyväinen, kun hän halusi vauvan kenguruunsa. Huh, onneksi! Minä olisin varmaan pian hänet rikkonut, kun kaikki muukin meni pieleen.

Palasin mielelläni illalla takaisin synnärille. Huoneeseen astuttuani itkin ja mietin, että onneksi hänen isi osaa hoitaa häntä ja vastata hänen tarpeisiinsa. Minä en selkeästi osaa yhtään mitään. T hoiti Kipsua kaksi vuorokautta lähestulkoon täysin ja oppi kaiken vaipan laitosta monitorin lukemiseen ja oikeisiin vauvan nostamisotteisiin. He olivat oikein power couple Kipsun kanssa! Palatessani aamupäivällä takaisin keskolaan, hän oli jo täysi haka vauvanhoidossa toisin kuin minä, joka en edes tiennyt miten päin vaippa laitetaan. Olin jälleen salaa tyytyväinen: Minä kun vain katkoisin kuitenkin vauvan raajoja sylitellessäni. Vetosin vähän väliä haavaani, jotta en joutuisi pitää Kipinää sylissäni. Todellisuudessa minua pelotti aivan helvetisti. “Eiei vielä, en uskalla kun on tää haava.” Ensimmäisen kylvetyksen aikaan hoitaja kysyi, kumpi haluaisi hoitaa homman. Peräännyin kauhuissani, mumisin jotain arvesta ja nappasin äkkiä puhelimen käteen:”Mä voin kuvata, kun mulla on tää kipeä haava!”. Olihan se kipeä, mutta se ei ollut syy miksi en halunnut kylvettää. Munaisin kuitenkin senkin.

Vauvan sylissä pitäminen vaati aina ison tsempin pääni sisällä. Ulospäin olin mestari esittämään, että kaikki on kunnossa, mutta todellisuudessa kurkkua kuristi lasta nostaessa. Toisaalta se oli hyvä, että vaan väkisin uskaltauduin tekemään joitain asioita: Kuinka pihalla olisinkaan kotona ollut, jos en olisi kertaakaan vaihtanut edes vaippaa! Ihmettelin aina, kun mieheni sanoi nauttivansa Kipsusta kengurussaan. Minusta se oli vain stressaavaa, kun ei nähnyt kunnolla monitoreja ja ahdistavaa, kun ei voinut olla varma liiskaanko parhaillani jotain vauvan kehonosaa. Noin kolme kuukautta synnytyksestä tajusin, mitä hän tuolla tarkoitti. Olinhan toki sitä ennenkin Kipsua sylissä pitänyt, mutta tuolloin vasta uskalsin nauttia kunnolla. Uskalsin luottaa siihen, ettei hän ole menossa minnekään. 

Vihdoin rakkaus voitti menettämisen pelon ja uskalsin kiintyä vauvaani täysillä.

Myös superisi vierailee toisinaan instagramin puolella!