Instagramin puolella pyydettiin toivepostauksena kokemusta/kokemuksia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Vaikka itsekin olen uinut aika syvissä vesissä lapsemme syntymän jälkeen, aliarvioisin masennuksen voimaa, jos väittäisin itse siitä kärsineeni. Tästä syystä päätin pyytää blogiini jälleen vierailevaa kirjoittajaa. Sellaista kirjoittajaa, joka taisi ensimmäistä kertaa puhua/kirjoittaa aiheesta julkisesti.
Tyttäreni on minulle sankari, mutta tämä on kirjoitus siitä, kuinka maailmastani katosivat värit.
Tämä ei ole kertomus lapseni syntymästä. Ei siitä pakokauhusta, joka iski kehooni skalpellin viiltäessä vatsani auki tai siitä, kuinka tyttäreni tarttui pelkkiin mahdollisuuksiin välttäen uhat. Tyttäreni on minulle sankari, mutta tämä on kirjoitus siitä, kuinka maailmastani katosivat värit. Kirjoitus siitä, kun onnellisuus ei palautunutkaan, vaikka ”kaikkihan on hyvin”. Kaikki ei ollut hyvin. Tämä on kirjoitus siitä, kuinka useiden kuukausien jälkeen, olen edelleen matkalla. Kirjoitus siitä, kun minä vajosin synkkyyteen.
Sairaala-aikana sängyllä istuessa ehdin kuitenkin ajatella itseni solmuun useamman kerran, aina vain syvemmälle ojasta allikkoon.
Muiden elämä jatkoi normaalia kulkuaan, minun puoli maailmaani makasi keskolassa suljettujen ovien takana, jossa aika tuntui pysähtyneen. Koska aika ei ovien ulkopuolella pysähdy, oli pidettävä huoli myös kodista, toisesta lapsesta ja siitä, ettei hänen turvallisuutensa horjuisi. Olinhan jo kadonnut kertaalleen yöhön ja palasinkin vasta päivien kuluttua. Itkin ikävääni, itkin huoltani, itkin järkytystäni. Osasin vielä itkeä. Kun vihdoin palasimme kotiin, ei vauvantuoksuinen arki alkanutkaan. Palasimme kotiin ilman vauvaa. Koitin korjata parin viikon katoamistani olemalla maailman paras äiti isommalle. Sairaala-aikana sängyllä istuessa ehdin kuitenkin ajatella itseni solmuun useamman kerran, aina vain syvemmälle ojasta allikkoon. Ajattelin saaneeni sektiossa spinaalin, sillä ansaitsin sen tuskan, jonka ennenaikainen sektio tuottaa. Olihan kehoni melkein tappanut lapseni –miksi ansaitsisin nukkua sen tapahtuman ohi, kun hänet sieltä pelastetaan? Miksi minä ansaitsisin puudutteen, joka vie myös tunnon pois? Minunhan se surkea keho oli.
Ruoskin itseäni ajatuksella, että lapseni keskosuus oli minun vikani. Ja se ajatus vei mukanaan.
En juuri syönyt, juonut tai pitänyt huolta itsestäni. Nukuin vähän ja huonosti. Sairaalaviikot elin kofeiinilla. Hoitajien kadotessa huoneesta tekohymy kasvoiltani katosi ja jäljelle jäi pakonomainen tarve tuijottaa monitorin näyttämiä numeroita. Googletella. Mitä kaikkea tämä nyt lapselleni aiheutti? Ruoskin itseäni ajatuksella, että lapseni keskosuus oli minun vikani. Ja se ajatus vei mukanaan.
Ajattelin onneni palaavan, kunhan vain olosuhteet normalisoituisivat. Ajattelin, että kotona palautuisin itsekseni, unohtaisin syyttävät ajatukseni ja löytäisin taas itseni. Turnausväsymyksen tavoin väsähdinkin lopullisesti, kun sairaalan ovet sulkeutuivat ja kannoimme hentoa olentoa autoon. Hän saapui kanssamme kotiin. Kiintymyssuhteen täytyi olla aivan retuperällä: olimmehan viettäneet viikkokausia sairaalassa, jossa hädintuskin uskalsin häneen koskea. En osannut puhua hänelle. En uskaltanut rakastaa. Päässäni syyttävät ajatukset, etten ansaitse tervettä tytärtäni, sillä kehoni on paha. Kohtuni muuntautui turvallisesta lämpöisestä paikasta Vihreäksi Mailiksi, jossa syntymätön lapseni taisteli hengestään. Näin minä asian koin. Muut huokaisivat ”mutta Lapsihan on terve” kun yritin kertoa tunteistani. ”Kaikkihan on hyvin nyt”. Kuullessani lukuisia kertoja siitä, kuinka kaikki on hyvin, päätin vaieta. Padoin pahan olon itseeni, siihen pisteeseen saakka, että se valtasi minut kokonaan. Päivät hoidin lapsiani ja odotin, että mies saapuu töistä. Kun hän saapui, säntäsin pimeään huoneeseen, jossa paha olo täytti minut taas. Koin, ettei minulla ollut oikeutta voida huonosti tapahtumien takia, sillä olihan lapseni terve ja elossa.
Silloin syyttävät ajatukset nousivat taas pintaan; sinullako synnytyksen jälkeinen masennus? Ethän sinä edes synnyttänyt!
Tutustuin somen välityksellä keskosäitiin, jonka kanssa sovimme tapaavamme keskoslastenpäivän kunniaksi. Juttelua aiheesta, joka molempia kiinnosti. Ehkä hän ymmärtäisi mistä puhun toteamatta: ”mutta kaikkihan on hyvin nyt”. Puoli vuotta lapseni syntymän jälkeen ajattelin, että voisikohan mulla olla synnytyksen jälkeinen masennus. Silloin syyttävät ajatukset nousivat taas pintaan; sinullako synnytyksen jälkeinen masennus? Ethän sinä edes synnyttänyt! Mietin usein, pitäisikö hakea ammattiapua. Minulle jopa ehdotettiin sitä. Kieltäydyin. Samalla aloimme puhua aina vain enemmän Naisen kanssa. Koin, etten tarvinnut ammattiapua – olihan minulla vertaistuki. Vertaistuki oli minulle kaikki kaikessa.
En halunnut puhua aiheesta, sillä usein ihmiset ymmärsivät sen niin, etten olisi kiitollinen lapsestani.
Ahdistus sekä masentuneisuus näkyi minussa myös ulospäin. Minua hävetti, etten tuntenut onnea, etten kulkenut vaaleanpunaisessa pumpulissa. Minua hävetti, että tyttäreni upea elämä ei vienyt pahaa oloani pois. Olin äärimmäisen kiitollinen lapsestani, vaikka epäonnistumisen tunteet painoivat oloani aina vain huonommaksi. Ahdistus ja paha olo olivat kuin meri, jonka pohjaan olin vajonnut. Jalassani roikkui valtava ankkuri pitäen minut pohjassa. En halunnut puhua aiheesta, sillä usein ihmiset ymmärsivät sen niin, etten olisi kiitollinen lapsestani. Että ahdistus sulkisi kiitollisuuden pois, vaikka minun maailmassani ne kulkivat visusti käsikkäin. Minä olin järjettömän kiitollinen lapsestani, hänen elämästään ja terveydestään. Olin vain pettynyt itseeni: en osannut olla raskaana enkä pystynyt pitämään lastani turvassa.
Hän on onnellinen, täynnä elämää ja iloa. Hän on tässä kanssani, nauraa ja hymyilee. Sanoo ”äiti”, katsoo minua suoraan silmieni kautta sieluuni. Ikäänkuin vakuuttaen minut siitä, ettei Hän kanna kaunaa tai pidä kehoani epäonnistuneena. Ettei hän minua syytä. Hänelle minä riitän.
Lapseni ensimmäisen syntymäpäivän tienoilla huomasin, että ankkurin köysi alkoi pidentyä. Aloin nähdä asioissa jo kauneutta. Kirjoitin tekstin ”Sinä pienen sankarin äiti”, tavallaan itselleni ja tavallaan kaikille heille, joita se myös koskettaa. Nyt 1,5v jälkeen, olen edelleen jossain sielä meressä. Välillä aallonharjalla, välillä aalto pyyhkäisee ylitseni. Nyt minä olen askeleita lähempänä anteeksiantoa itselleni, vaikkakin vasta matkalla. Eräänä talvisena lauantaina, heitin hetkeksi syyllisyyden viitan harteiltani. Nostin syyllisyyden lasit silmiltäni ja katsoin Häntä. Hän on onnellinen, täynnä elämää ja iloa. Hän on tässä kanssani, nauraa ja hymyilee. Sanoo ”äiti”, katsoo minua suoraan silmieni kautta sieluuni. Ikäänkuin vakuuttaen minut siitä, ettei Hän kanna kaunaa tai pidä kehoani epäonnistuneena. Ettei hän minua syytä. Hänelle minä riitän. Hän on toteuttanut ne kaikki ujot haaveet, jotka muotoituvat minun silittäessäni pientä vatsaani viimeisiä kertoja ennen minäkuvaani muuttavaa sektiota. Siinä hetkessä jokainen osa minua tuntee vain rakkautta ja kiitollisuutta. Kiitos Lapseni, että elit tämän hetken kanssani. Sen hetken, kun vilpitön onnellisuus ja hyvä olo tanssivat kanssamme auringonsäteissä.
Tärkeimpänä asiana pidän sitä, että uskalsin luottaa tähän kahvilan Naiseen ja uskalsin puhua. Uskalsin tavata ventovieraan, vaikkakin niin kovin tutun tuntuisen. Kokemus se kai yhdistää enemmän kuin vuodet. Tiesin, etten ole yksin. Tiesin, että hän ymmärtäisi, eikä koskaan vähättelisi tuntemuksiani. Hän jaksoi aina kuunnella ja puhua. Hän analysoi kanssani, hän ei koskaan sanonut, että kaikkihan on hyvin nyt. Hän on kanssani onnellinen jokaisesta pienestäkin edistysaskeleesta kohti onnellisempaa minää. Hän on seurannut lapseni kasvua ja minun kamppailuani eikä koskaan ole saanut minua tuntemaan oloani epäonnistuneeksi saati yksinäiseksi. Hänen olemassaolonsa ja läsnäolonsa ovat olleet tukipilarini.
RvaJ says
Mulla tuli ihan pala kurkkuun, kun luin tätä. En ole keskosen äiti, mutta olen äiti ja voi miten jotenkin tämä teksti kolahti. Se osui. Upposi.
Anna anteeksi, että olen kadonnut tähän äitiyden mereen tällä hetkellä. Tuntuu, että menetän taas kaikesta muusta otteen. Mutta täällä olen, aina välillä.
Ihanaa, että kirjoitat <3
ShittySarianna says
Ei hätää, tien että sulla on vähä kädet täynnä ❣️ mutta ehdin kyllä kaipailla sua jo useampaan otteeseen, kuva kuulla että oot (vielä ainaki?) tolpillas ❤️
RvaJ says
Ja nyt tajusin, että S ei tosiaan ollut edes kirjoittanut tätä. Koska mun aivot on pierua ja luetun ymmärtäminen pissii 😀
ShittySarianna says
Haha ethä sä ees paljastanut itteäs vielä tosta ekasta kommentista ?