Oon saanut ja antanut vertaistukea keskosäitiydessä useammalle kanssasisarelle ja keskusteluissa on tullut ilmi, että ennenaikaisessa synnytyksessä ja keskosen äitiyden käsittelyssä ylipäätään on todella paljon yhtäläisyyksiä. En voi tietenkään puhua kaikkien puolesta eikä se tarkoitus olekaan. Jokainen käsittelee asioita omalla tavallaan ja toisille toiset asiat ovat isompia kuin toisille. Ehkä tämä teksti kuitenkin tukee jotakin muuta, joka tapahtunutta käy päässään läpi. Olen huomannut, että asian läpikäymisessä on viisi askelta:
Itse olin jossain epäuskon ja tietämättömyyden limbossa: Onko tää normaalia? Eihän se ollut, mutta sitä siitä tuli meidän perheelle.
1. Epäusko
Mitä ihmettä tapahtui? Ei kai meille nyt näin käy? (Kesto: pari ensimmäistä päivää)
Järjellä tajuaa tapahtuneen, mutta tunteet eivät tajua lainkaan mitä on meneillään. Miehelläni tuli ensimmäisenä mieleen hänen ainut tietonsa aiheesta keskosuus eli elämä lapselle -konsertit, joissa kerättiin rahaa muun muassa keskoskaappeihin. Itse olin jossain epäuskon ja tietämättömyyden limbossa: Onko tää normaalia? Eihän se ollut, mutta sitä siitä tuli meidän perheelle.
2. Lapsi on hengissä, kaikki on hyvin -autopilotti
(ensimmäiset 5-6kk)
Tämän autopilotin ansiosta onnistuin imettämisessä. Tai tämän ja 1. kohdan tietämättömyyden. Sitä vaan painaa eteenpäin, koska tärkeintä on oman lapsen vointi. Kaikesta järkytyksestä, pelosta ja hämmennyksestä huolimatta pokerinaama piti 99%:sti, koska en ollut tajunnut vielä tapahtumaa kunnolla. Psykologi kävi huoneessamme muutaman päivän jälkeen synnytyksestä ja olin kuin mitään ihmeellistä ei olisi käynytkään. Oon jälkeenpäin miettinyt, että kuinkakohan tunteettomana hän minua piti. Muistan naurahtaneeni hänen kertoessaan, että joskus hätäsektioidut äidit eivät meinaa uskoa syntynyttä lasta samaksi, joka mahassa asui. (Kuten tästäkin lauseesta huomaa, en osaa täysin lokeroida mitkä tunteet johtuvat hätäsektiosta ja mitkä ennenaikaisesta synnytyksestä.)
Mä todellakin synnytin 33+5 viikoilla. Mut on hätäsektioitu ja tää kaikki todella tapahtui mulle ja meille.
3. Tilanteen tajuminen: Kyllä meille todellakin tuo tapahtui
(6-7kk)
Kyllä meille näin kävi. Me ollaan keskoslapsen vanhempia. Mä todellakin synnytin 33+5 viikoilla. Mut on hätäsektioitu ja tää kaikki todella tapahtui mulle ja meille. Kuinka paljon hätäsektioita tehdään vuosittain? Moniko niistä on ennenaikainen? Kuinka paljon keskoslapsille jää kehitysongelmia? Minkälaisia? Google on tässä vaiheessa enemmän ystävä kuin mikään. Pitää löytää kaikki maailman fakta aiheesta ja joka oikean vastuksen löytymisen jälkeen keksit uuden kysymyksen.
Joinain päivinä kiitän kehoani, että se herätti minut valtavalla verenvuodolla ja ehdimme ajoissa sairaalaan. Toisina pelkään vauvalleni jääneen tunne-elämän traumoja, kun ennenaikaisen hätäsektion vuoksi rakkauteni syttyminen antoi odottaa itseään.
4. Itseinho ja -syyttely: Senkin paska keho
Omalla kohdallani tämä alkoi jo ennen raskautta lapsettomuuden takia, mutta laitetaan kestoksi 0-18kk ja vieläkin jatkuu..
Miksi sä teit näin? Miksi et pystynyt pitää lastani turvassa? Miksi yritit tappaa hänet? Nykyään mulla on päiviä, jolloin mietin, että onneksi kehoni jaksoi kantaa Kipsua 33 viikolle asti ja näin ollen esimerkiksi keuhkot ja muutkin elimet olivat jo hyvin kehittyneet. Sitten tulee päiviä, jolloin itken miettiessäni pienen ihmisen alun pelkoa hapen yhtäkkiä loppuessa turvallisesta kohdusta. Joinain päivinä kiitän kehoani, että se herätti minut valtavalla verenvuodolla ja ehdimme ajoissa sairaalaan. Toisina pelkään vauvalleni jääneen tunne-elämän traumoja, kun ennenaikaisen hätäsektion vuoksi rakkauteni syttyminen antoi odottaa itseään.
5. Tunteista puhuminen, tilanteen hyväksyminen
(6kk- edelleen)
Mikä onni, että juuri kun aloin tajuamaan tapahtunutta, tutustuin toiseen keskosen äitiin. Hän on ollut korvaamaton tuki asian käsittelyprosessissa. Hänen kanssa ei koskaan tarvitse hävetä jauhaneensa liikaa aiheesta. En joudu koskaan pelkäämään, että hän tuomitsisi ajatuksiani – todennäköisesti hän on tuntenut samaa. Vaikka vertaistuki on auttanut asian läpikäymisessä, itseinho menee edelleen aalloittain ja niihin aikoihin onkin pakko jauhaa sitä asiaa enemmän. Silloin vertaistuen tarpeellisuus korostuu, koska en usko, että kukaan muu koko maailmassa jaksaisi enää kuunnella niitä samoja tarinoita läpi kuin samankaltaisen kokemuksen omaava. Asiasta kohtalotoverille paasauksen jälkeen, se taas unohtuu hetkeksi ja juuri kun luulet olevasi täysin OK, niin löydät whatsappista kuvan, jossa oot viimeisilläsi raskaana. Ja sit mennään taas.
psst! Vertaistukea pystyy hakemaan ja antamaan myös instagramimme puolella.
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.