Keskosvanhemman arkeen pinttyneet tavat

Ei aikaakaan, kun minulta kysyttiin, onko arjessani vielä tapoja, jotka pohjautuvat tyttäreni keskosuuteen tai hänen ensimmäisiin viikkoihin sairaalassa. Vastasin suorilta käsin, että “Ei muita, paitsi jatkuva hysteerinen vauvan painosta stressaaminen”. Nyt, kun olen saanut pohtia asiaa hieman enemmän huomaan, että onhan niitä muitakin pinttyneitä tapoja.

Jännä tuo ihmismieli – yritti kai suojella, koska kuppi oli jo huolia täynnä.

Sairaalassa Kipsu punnittiin jokainen päivä ennen klo 09 ruokailua. Elin kuukausia luulossa, että Kipsun paino ei ole laskenut kertaakaan. Luulo oli väärä, koska mieheni kanssa jutellessa tuli ilmi, että kyllä se kolmena ensimmäisen viikon päivinä laski. Jännä tuo ihmismieli – yritti kai suojella, koska kuppi oli jo huolia täynnä. Sairaalassa pystyin tehdä myös syöttöpunnituksia, joiden avulla sain todistaa itselleni imetyksen “toimivan”. Kotiinlähdön jälkeen Kotisairaala toi meille puntarin kotiin, jotta pystyin jatkaa punnituksia vielä matalassa majassammekin. Se taisi olla samanlainen kaksiteräinen miekka kuin saturaatiomittari: Oli hyvä, että tilannetta pystyi seurata, mutta järjen ja pakkomielteen raja oli veteenpiirretty viiva. 

Hoin miehelleni, että “ota vauva pois, ota pois, ota pois”, enkä koko illan aikana enää uskaltanut pitää Kipsua sylissäni.

Sitten tapa, joka sai minut näitä asioita miettimään. Kipsulla oli vaihe, kun hän ei huolinut tuttipulloa. Ajattelin, että syy oli siinä, että tuttiosa oli liian “vauvamainen”. Tilasin siis helpommin imettävän mallin ja kokeilin sitä. Se toimi, mutta mielestäni jopa liian hyvin. Maitoa valui niin kovalla vauhdilla ja olin varma, että Kipsu tukehtuu. Sairaalassa ikävin “oma takapakki” tapahtui, kun uskaltauduin ottamaan vauvan itse kenguruuni. Hän makasi sylissäni ja samalla maito valui nenämahaletkun kautta mahaan. Yhtäkkiä koneet alkoivat hälyttää, koska syke tippui. Ruisku, jonne maito laitettiin, oli teipattu liian hieman korkealle ja neste valui liian nopeasti. Samalla sekunnilla kun pulssi laski huoneessa oli jo hoitaja, mutta minä ehdin säikähtää. Hoin miehelleni, että “ota vauva pois, ota pois, ota pois”, enkä koko illan aikana enää uskaltanut pitää Kipsua sylissäni. Vaikka nyt Kipsu hallitsikin hyvin uuden tuttiosan  ja maidon, minä laitoin osan kaappiin. Siellä se on edelleen.

Olen pääni sisällä myös aika hysteerinen, jos vähänkään nuhainen lapsi (tai hänen perheenjäsen) lähestyy vauvaani.

Sairaalassa tuli pestyä ja desinfioitua käsiä noin 27453 kertaa päivässä. Enää en ehkä ihan niin usein käsiäni pese, mutta ei kaukanakaan olla. Käsidesi kulkee aina mukana ja kosteuspyyhkeitä käytän vähän joka välissä. Olen pääni sisällä myös aika hysteerinen, jos vähänkään nuhainen lapsi (tai hänen perheenjäsen) lähestyy vauvaani. Näinä hetkinä hoen itselleni, että en voi suojella lastani kaikilta pöpöiltä ikuisesti. Todennäköisesti silmistä ja ilmeistäni paistaa kauhu nuhanenän lähestyessä Kipsua, mutta yritän parhaani mukaan peitellä sitä…. ja salaa pestä kosteuspyyhkeillä hänen kädet.

Kyseessähän on pieni hetki, joten tuskin se lastani kieroon kasvattaa ja tuota mantraa hoenkin samalla, kun yritän katsella muualle.

Meidän Kipsun keskosuuteen kuuluu säännöllinen fyssarilla käynti. Näen, että se on vain ja ainoastaan positiivinen asia. Joka kerta saamme sieltä arvokkaita ohjeita liittyen vauvan kasvuun ja kehitykseen. Aluksi saimme paljon vinkkejä, miten kantaa pientämme ja sen jälkeen ohjeita, joilla auttaa häntä esimerkiksi kääntymään. Näiden lisäksi saamme myös “kieltoja” 😀 Eli mitä ei saa (vielä) tehdä. Esimerkkinä meillä oli istuttaminen. Tilanteissa, joissa vauva on jonkun muun sylissä ja se joku tahattomasti “istuttaa” Kipsua, minun pitää naulata itseni tuoliin kiinni. Kyseessähän on pieni hetki, joten tuskin se lastani kieroon kasvattaa ja tuota mantraa hoenkin samalla, kun yritän katsella muualle. Nykyäänhän Kipsu osaa jo istua – onneksi! Pystyn peitellä hulluuttani.

Raskausvaatteet muistuttavat siitä, mikä minulta vietiin mielestäni epäreilusti liian aikaisin pois.

Viimeisinä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, on raskausvaatteet. Niitä en ole halunnut nähdä enää tuon toukokuisen yön jälkeen. Pyysin miestäni piilottamaan ne. En ole valmis näkemään niitä vielä – ehkä en koskaan. Raskausvaatteet muistuttavat siitä, mikä minulta vietiin mielestäni epäreilusti liian aikaisin pois. En myöskään halua väkisin katsoa raskaanaolevan mahaa. Se ei siis ällötä minua tai muuta vastaavaa – en vain ole vielä päässyt yli oman mahani menetyksestä. Oletan, että tässäkin asiassa aika parantaa 🙂

Joko saan hullun paperit? 😉