Tiedättekö sen tunteen, kun olette rakkaudella valmistaneet erilaisia gourmet-aterioita lapsellenne ja hän ei vaan syö? Kun lusikan lähestyessä suuta, se vain supistuu mutruun tai venyy viivaksi? Kun asettelet vähintään kolmea eri ruokalajia kauniiseen riviin pöydälle ja kiitoksena siitä saat teatraalisen pään kääntämisen poispäin? No minä tiedän.
Jokainen ruokailu rukoilin (ja rukoilen edelleen), että tällä kertaa jotain menisi mahaan asti.
Kun aloitimme soseita, Kipsu oli ennakkoluuloton ja söi suhteessa isoja määriä. Jossain tissilakon paikkeilla kahdeksan kuukauden iässä alkoi totaalikieltäytyminen soseiden kanssa ja siirryttiin (osaltaan pakon edessä) sormiruokailuun. Se oli vauvan mielestä hauskaa ja aika usein jotain ruokaa suuhun asti päätyikin, mutta ei niin paljoa, että paino olisi noussut. Jokainen ruokailu rukoilin (ja rukoilen edelleen), että tällä kertaa jotain menisi mahaan asti. Jokainen ruokailu myös tuntui valtataistelulta, mitä se ei saisi tietenkään olla. Tein kaikkia ruokia, mitä ikinä keksin ja jätin sikseen omatkin nirsoilut. Yritin syöttää eri aikoihin ja erilaisia ruokia. Joskus neljä ruokailua päivässä, joskus viisi ja joskus kuusi pientä ateriaa. Rajoitin imetyskertoja ja kokeilin antaa ensin ruuan ja sitten tissin – ja toisinpäin. Kokeilin syödä itse samaan aikaan ja kokeilin antaa Kipsun syödä rauhassa. Aina tilanne päättyi jommankumman itkuun, kiukkuun ja/tai pettymykseen.
Pari kuukautta sitten soseet alkoivat mennä taas jotenkin kaupaksi, mutta määrät pysyivät samoina eli pieninä hiirenannoksina…. Kunnes tajusimme, että isiltään vauva söi paremmin. Luukku aukesi ilman itkuja ja sapuskaa ääntä kohti! Noinko helppoa? No ei, koska ei isi voi olla joka syöttövuorossa. Jonkun pitää käydä töissäkin, että on jotain mitä syöttää.
Harva äiti pystyy luonnostaan luottamaan siihen, että “kyllä se lapsi syö kun on nälkä”.
Niinpä PÄÄTIN lopettaa asiasta stressaamisen. Käytän sanaa “päätin”, koska juuri niin on huonosti syövän, (silti perusterveen & energisen), lapsen äidin tehtävä. Siis sen äidin, joka ei vain jaksa enää hakata päätään seinään. Harva äiti pystyy luonnostaan luottamaan siihen, että “kyllä se lapsi syö kun on nälkä”. Joskus tuntuu, että noin sanovat eivät tiedä, millaista on syöttää TODELLA pieniruokaista lasta. Tai tuo lohdutus tuntuu samalta kuin yöt valvovan lapsen äitiä llohdutettaisiin lauseella ‘kyllä se nukkuu kun on tarpeeksi väsy’.
Osasihan vauva säännöstellä tissimaidon määrätkin itselleen sopivaksi, niin miksi sitten ei kiinteiden määrää?
No, joka tapauksessa päätin lopettaa asiasta stressauksen. Tarjoan edelleen sapuskaa ruoka-aikoina, mutta päätän jo ennen aloitusta, että jokainen lusikallinen on plussaa. Olen itsekin pieniruokainen – ehkä lapsiraukka on tullut äitiinsä. Osasihan vauva säännöstellä tissimaidon määrätkin itselleen sopivaksi, niin miksi sitten ei kiinteiden määrää? Viimeinen niitti stressilleni oli se, kun näin oman neuvolakorttini: Olen reilun vuoden iässä painanut tismalleen saman verran kuin Kipsu eli vajaa 8,5kg. Huh!
Joten ehkä tässäkin asiassa on vain luotettava lapseen ja siihen, että hän on jälleen fiksumpi kuin vanhempansa.
Edit 21.2.2019: Tää on edelleen vallan hyvä postaus, mutta valitettavasti en pysty olla stressaamatta, vaikka kuinka järjellä tiedän tämänkin tekstin olevan todennäköisesti totta.
Ihanaa ja kamalaa olla näin tarpeellinen
Eihän tässä äitiydessä voi kun epäonnistua
Apua, vauvani ei osaa nukkua! – Neuvolamme vinkit vauvan unen tukemiseen
Olen ihan samaa mieltä, että parempi kun jättää stressaamatta. Jos kerran vauva on tyytyväinen ja hyväntuulinen, niin kaipa hän silloin saa tarpeeksi ruokaa. Meillä on mennyt soseiden syönti vähän vaiheittain, aluksi kaikki meni minkä tarjosi, sitten tuli vaihe, kun mikään ei tuntunut kelpaavan ja nyt tuntuu, että homma on tasaantunut. Välillä menee kaikki suurella ruokahalulla ja välillä saan kaksi lusikallista alas. Sormiruoka uppoaa yleensä hienosti ja parhaiten tietysti soseista maistuu kaupan valmiit tavarat (tulee niin spesiaaliolo, kun just siitä mamman tekemästä pöperöstä kieltäydytään ja kaupan karjalanpata uppoaa tyytyväisen yninän ja huokailun kera). *tähän silmien pyörittely -emoji* 😀
Hahahaha, ihana olla ainutlaatuinen ?
Tuo on kyllä todella turhauttavaa. Ja sama jatkuu vielä lapsen kasvettuakin. Itseäkin nyppii, kun koittaa tehdä lapsen lempiruokaa ja aikaa kuluu valmistukseen vaikka tunti ja sit muksu ei suostu edes maistaan. Huoh.
Se on kyllä aina yhtä palkitsevaa….
Mulla on kaksi lasta. 8v ja 4v.
Esikoinen oli syntyessään täysaikaisena 2,7kg. Mitään vikaa ei missään. Pieniruokainen jo mahassa. Aivan uskomattoman pieniruokainen ollut aina – siihen saakka kunnes täytti 6-7v. Muistan edelleen ne useamman kerran päivässä käydyt epätoivoiset syömätaistelut; Syö nyt edes jotain. Aivan olemattomia määriä isolla vaivalla. Vuoden iässä painoi 8,7kg. Oli aikaa opetella, koittaa, raastaa, tehdä itse, tarjota purkkiruokaa ja taas opetella. Ja toki kuvittelin, että äitinä tein jotain vain väärin.
Sitten syntyi toinen lapsi (painoi hänkin täysaikaisena vain 3,0kg) isomman ollessa 4v. Sama vääntö jatkui isomman kanssa ruuan suhteen kun nuorempi aloitteli omat kiinteänsä. Ei ollut aikaa opettaa, koittaa ja raastaa. Sitä annettiin mitä tarjolla oli. Ja tämä toinen söi. Avasi suunsa ammolleen ja söi annoksensa. Vuoden iässä painoi 9,2kg. Tämä oli vapauttava kokemus/lapsi. Luonnostaan makuelämyksiä hakeva kulinaristi siinä missä ensimmäinen epäileväinen pessimisti; en mä tosta kuitenkaan tykkää.
Kaikki sisarusteni lapset ovat olleet aina näitä lastenruokamainosten kaltaisia lapsia, jotka suu ammollaan odottivat pienenä ruokaa ja painaneet vuoden iässä 12-14kg. Äitini viiden lapsen kokemuksellaan luuli, että liioittelen (asumme pitkän välimatkan päässä) esikoisen pieniruokaisuutta. Oli varma, että aikanaan mennessämme mummolaan saisi hän omalla kokemuksellaan esikoisen syömään. Eipä saanut. Ei sitä sellainen äiti tajua, mitä tahtojen taistelua syöminen voi olla, joka on tottunut siihen että hommat sujuu ja lautanen tyhjenee ilman sen kummempia temppuja.
Nykyään lapset on isompia, esikoinenkin syö hienosti ja kunnon annoksia, joskin edelleen saa ruuan päälle vähän tuputtaa juomaan maitolasin loppuun tai ottamaan vielä sen yhden lusikallisen. Molemmat edelleen hoikkia, mutta liikkuvaisia ja terveitä. Esikoinen menee tokalle ja on nyt n.132cm/22kg. 4v on nyt n.102cm/14,5kg.
Olisi pitänyt tosiaan olla stressaamatta tuosta syömisten määrästä silloin aikanaan. Jos vain olisi osannut. Luottanut siihen, että tarjoaa monipuolista sapuskaa ja syö minkä syö.
Positiivisempi ongelma tämä on, kuin että lapsella olisi aivan pohjaton ruokahalu ja painoa ihan liikaa ihan pienestä pitäen.
Niin, en osaa ajatella jotenkin tätä positiivisempana ongelmana, mutta varmasti pohjattoman ruokahalun omaavan lapsen vanhemmat olisivat mielellään minun tilanteessani?
Se todella on varmasti ollut jännä tilanne mummolassannekin, jos on tottunut “hyviin syömäreihin”! Ei sitä tosiaan voi tietää tätä pienensyömärin kanssa “taistelua”, jos ei ole omaa kokemusta.
Kiitos kommentistasi! <3
No omalla 8v lapsella on parikin kaveria, jotka ovat suurin piirtein saman pituisia kuin meidän lapsi. Mutta painoa on puolet enemmän – se on jo liikaa.
Siinä missä itse on tottunut tuputtamaan ja kannustamaan vielä viimeisten lusikallisten kanssa olen päässyt sivusta seuraamaan, miten nämä toiset äidit ovat voimattomia järisyttävien annoskokojen kanssa. Lapsi vain söisi ja söisi. Ottaisi lisää ja lisää. Kun tulevat kylään alkaa monesti ruuan ja herkkujen perään kysely; tietävät että meillä ei tiukkoja karkkipäiviä jne ole. Neuvolassa on painoon tartuttu, kouluterveydenhuollossa on painoon tartuttu ja kouluun siirtymisen jälkeen jopa osa kavereista on tarttunut painoon ja ilkeisiin huomautteluihin olen saanut mennä väliin.
Miehen kanssa olemme todenneet, että eräänkin lapsen kohdalla vanhemmat ylpeänä ilmoittivat miten hurjalla vauhdilla vauva kasvoi ja miten ruoka maistui. Ylpeänä ilmoitettiin Facebookissa lapsen neuvolan jälkeen mitat. Vuoden iässä painoa oli jo viitisentoista kiloa. Nyt kun kyseessä on reilu 40kg ekaluokkalainen, niin ääni kellossa on muuttunut täysin. Tilalle on tullut huoli lapsen ylipainosta, annoskoosta ja siitä, että lasta ryhdytään kiusaamaan eikä istuvia vaatteita meinaa löytyä ja että jos asiaan puututaan tahdittomasti niin suhtautuminen syömiseen kärsii lopullisesti.
Tällä kokemuksella siis valitsen ilman muuta tämän “syö nyt vielä vähän”-kamppailun.
Tämä! Voi hyvänen aika, minkä stressin sitä saakaan itselleen aikaiseksi, kun miettii iltapalalla, että kuinka monta murusta on mennyt tämän päivän aikana suuhun saakka. Joo, pitäisi olla stressaamatta ja pääsääntöisesti pystyn olemaankin, mutta en aina. Meillä sormiruokaillaan ja meidän poika on oppinut juuri tiputtamaan tahalleen ruokaa lattialle, joten se on tällä hetkellä hauskinta, mitä hän tietää. Sinne menee koko vaivalla tehty ateria, yksitellen lattialle. Huhhuh, välillä niin turhauttavaa. Ja silloin, kun ei tiedä voittaako se ruuan tiputtelun ilo nälän.
Taitaa olla oppimisen paikka vanhemmillekin – tuo stressaamisen lopettamisen opettelu! 😀 Välillä tekis mieli vaan antaa purkkihernaria, kun ei sitä kuitenkaan mahaan asti mene! 😀
Kuulostaa niin tutulta. Itselläni kaksi poikaa, jotka molemmat painoivat tuon himpun vajaa 8,5kg 1-vuotisneuvolassa. Ensimmäisen kanssa kierrettiin ylimääräisissä painokontrolleissa ja epätoivoissani kuuntelin 6 kk-neuvolassa vanhemman terveydenhoitajan selostusta siitä, kuinka isoja määriä kiinteitä puolivuotiaan pitäisi jo syödä. Onneksi oma järki imetyksen onnistumisesta ja toisaalta saatu kannustus siitä, että äidinmaito voi hyvin olla puolivuotiaalle se pääasiallinen ravinto auttoivat.
9 kk-neuvolassa terkkari vaihtui ja uusi oli onneksi kannustava ja kehui hyvin terveenä pysyvää ja nopeasti taitoja oppivaa vauvaa. Sen jälkeen paino on kuitattu sanoilla “hoikka, mutta hienosti kasvaa omalla käyrällä” ja toisen kanssa ylimääräisissä kontrolleissakaan ei tarvinnut käydä.
Jokainen lapsi on yksilö ja jos virtaa riittää, kyllä sitä energiaakin jostakin saa. En ole ikinä kuullut perusterveestä lapsesta, joka olisi kuollut nälkään vaikka ruokaa olisi ollut tarjolla.
Apua, onneksi meidän neuvolan täti on ollut tosi fiksu tän asian kanssa. Ainut, mitä on aiheesta maininnut, oli että “kyllähän sitä ruokaa voisi enemmänkin syödä, mutta se ei auta mitään, jos minä alan siitä paasaamaan” <3! Onneksi teillä terkkari vaihtui, huomattavasti helpompaa äidille tuollainen kannustus kuin täystyrmäys. Kukaan tuskin nauttii tilanteesta, jossa kaikki ruuat lentää pitkin keittiötä!
Aamen tälle! Täällä myös yksi stressaava mamma ilmoittautuu. Joka toinen päivä tuntuu siltä, että tänään annan lapsen syödä täysin oman mielensä mukaan ja joka toinen päivä itkettää ajatus lisäravinteista sun muista. Vauva tuntuu tosi valikoiva olevan ja pienetkin murut syötettynä saa oksennuksen tulemaan. Sormiruokailulla puolestaan neljän ruokalajin illallisesta uppoaa sormenpään kokoinen pala kurkkua. Meillä lapsi ollut alusta lähtien tarkkailun alla ravitsemuksen suhteen perussairauden vuoksi. Tästä toki saatu terveen paperit jo tähän mennessä, mutta kun alkuun sai semmoisen shokkilähdön vauvaelämään, niin ei meinaa äiti oppia “normaaliin”. Tällä hetkellä korvikemaitoa menee ns. minimimääriä vuorokausiannoksesta, mutta käyrälleen joka kerta oikein hienosti asettunut neuvolassa.
Jospa siis vaan antaa vauvan itse päättää mitä syö ja kuinka paljon, terve ja hyvin leikkivä iloinen napero kun kerran on! Eiköhän tarpeeksi nälkäisenä sitten kelpaa paremmin
“…kun alkuun sai semmoisen shokkilähdön vauvaelämään, niin ei meinaa äiti oppia “normaaliin”. NAULAN KANTAAN! Joo, pakko vaan ajatella, että kyllä sitä sitten vanhempana ehtii syödä jo ylikin!
Minä tein tuossa vaiheessa samoin, päätin luottaa lapsen omaan kykyyn säännöstellä. Hyvin meni.
Nyt 2 v neidin kanssa on selkeä systeemi. Ruokaa on tarjolla ruoka-aikoina ja jos jokin ei maistu, tai ei ole nälkä, ei ole pakko syödä.
Tätä kohti mennään! 😀
Meillä ei vielä nirsoilla, mutta eihän nuo kiinteiden määrät mitään suuren suuria ole. Toisaalta en tästä vielä stressiä ota – katsotaan mikä on tilanne seuraavan neuvolakäynnin jälkeen 😀
Toivottavasti neuvolasta ei tartu ainakaan lisästressiä mukaan!