Eräs kesälomareissun aamu mieheni laittoi musiikkia soimaan kännykästään, nappasi tyttäremme syliin ja he pistivät tanssiksi. Tippa linssissä ja pala kurkussa katsoin, kun Kipsu painoi pienen päänsä isinsä olkapäätä vasten. Molempien olemuksesta ja ilmeistä huokui rauha. Heillä oli niin hyvä olla siinä, toistensa syleilyssä. Tuo oli minusta koko viikon reissumme paras hetki.
Tuo isinsä paitaa puristava tyttö toivottavasti saa joskus mennä 1. luokalle, aloittaa harrastuksen ja valmistua koulusta. Rakastaa ja tanssia häävalssia. Tulla rakastetuksi ja nähdä maailmaa. Kuinka isit voivat saattaa tyttärensä alttarille ja (mukamas?) antaa hänet tämän puolisolle? Kuinka äidit voivat saattaa lapsensa ensimmäistä päivää kouluun?
Karaistuuko sitä jossain vaiheessa vanhemmuuteen sen verran, että nuo asiat eivät hajoita itseä palasiksi lattialle pyörimään hysteerisesti itkien?
Mietittiin mieheni kanssa, että kuinka pöljältä tuntui, kun vanhemmat ja isovanhemmat herkistelivät ylioppilasjuhlissa. Eihän se itselle ollut kun hyvät bileet ja rahaa? Nyt ymmärrän, miksi herkistellään. Kuinka uskomattoman hienoa, että sinun lapsesi saavuttaa elämässään jotain? Olkoot se ensiaskeleet tai maisterin paperit, ensimmäinen harrastus tai kotoa poismuutto? Kun lapsesi silmistä hehkuu ylpeys ja sinä voit olla ylpeä – ei niinkään itse aiheesta, vaan siitä katseesta, joka lapsesi silmistä säihkyy?
Vauva-arjen pyhä kolminaisuus – uni, ruoka ja hygienia
Niin totta. Samat asiat pyörii mielessä. Byääääh! Toivon todellakin karaistuvani ennen koulunalkua (johon on siis vielä kolme vuotta).
Valitettavasti oon saanut nyt kommentteja että ei karaistu ? joten, tsemppiä meille ??
Kun toissa keväänä menin naimisiin, olin hieman hämmästynyt, kun molemmat vanhempani olivat kyyneleet silmissään kirkon penkissä, vaikka normaalisti he eivät (ainakaan päällepäin) kovin “liikuttuvia” ihmisiä ole. Ja nyt sen äitinä ymmärrän. Mulla jo ajatus siitä, että vauvani mahdollisesti menee joskus naimisiin avaa kyynelhanat. 😀
Sama!!! ?? Ei pysty ees ajatella ??
Tänään alkaa esikoisen esikoulu, tätä kirjoittaessa h-hetkeen 17 minuuttia. Nessut jemmattu laukkuun, koska nyt jo itkettää….
Voi apua, tsemppiä äipälle ??
Kiitos, hyvin mä pärjäsin loppujen lopuksi ? Lapsen kummisetä oli kyllä aivan oikeassa nauraessaan, että lapsi pärjää paremmin kuin äiti.
Mä luulin, että koska olin niin reipas ja kestin koko lapsen eskaripäivän näinkin hyvin, niin nyt kotiin päästyämme vähän supateltaisiin sohvalla peiton alla siitä kaikesta jännittävästä, mitä päivän aikana oli tapahtunut. Todellisuudessa istun sohvalla yksin, koska naapurilla uusi ihana koira, mitä piti päästä rapsuttamaan ?.
Onneksi kohta “saan” lapsen takaisin kotiin, jotta voidaan pitää eskarinaloituslettukestit, koska AINA löytyy hyvä syy tehdä lettuja. Ja ehkä mä saan mun supattelutuokion illemmalla ennen nukkumaanmenoa ??
Awww ? kaikki meni siis lapsella paremmin kuin hyvin ?
Esikoinen 2v aloitti tänään kerhon. Olin aivan hajalla siitä että ”joudun” viemään hänet 2 x viikossa kahdeksi tunniksi kerrallaan kerhoon, vastahan tultiin synnäriltä kotio. Saas nähdä mitä päiväkodin aloituksesta tulee kun pitää molemmista lapsista päästää samaan aikaan irti. Tai siitä koulun aloituksesta. Tai omaan kotiin muutosta..
Siis noi kaikki alkaa heti jo ajatuksen tasolla kuristaa kurkkua ? tsemppiä ?