Menetyksestä

Musta tuntuu, että mulla on hieman kirjoittajan “blokki”. En saa tekstiä aikaseksi, vaikka olis aiheita ja sit ku on aihe, niin teksti vaikuttaa mun silmiin turhalta jorinalta. Tajusin nyt, mistä se johtuu: kaikki tuntuu yhdentekevältä lässytykseltä, kun on menettänyt läheisen. Paappani.

Jotkut aiheet tuntuvat liian arvokkailta kirjoitettavaksi

Mulla on useampia aiheita, joista en oo kirjoittanut, koska ne on jotenkin liian vaikeita ja arvokkaita mun kirjoittajantaidoille. Mulla on tietynlainen teksti päässäni, mutta en edes yritä kirjoittaa sitä, koska en kuitenkaan saa siitä tehtyä niin arvokasta, kun se ansaitsisi. Näitä aiheita ovat esimerkiksi lapsieni isovanhemmat ja kiitollisuuteni heitä kohtaan sekä menetykset ja niiden pelko. Tämäkään teksti tuskin koskaan päätyy julkaisuun asti, mutta kokeillaan nyt jotain rustata.

Mummolasta puuttuu joku

Kävin lasteni kanssa mummolassani, jossa keskikammarissa ei kuorsaa enää paappaa tv:n ääressä. Jossa paapan silmälaseja ei ole laskettu keittiönpöydälle ristisanatehtävien rinnalle eikä keinutuolissa kiiku ystävälliset kasvot. Vastassa oli aina yhtä lämmin ja hymyilevä mumma, mutta suru paistoi sielusta asti. Lapseni aloittivat heti innokkaan tutkimisen, mutta he etsivät eri asioita kuin minä. Minä etsin paappaa ja jälkiä hänestä. Hänen kelloaan pöydällä, joka oli kuulemma pakattu muovipussiin muun maallisen omaisuuden kera hänen jatkaessaan matkaansa tuonpuoleiseen. Hänen tuttuja ruutukauluspaitoja ja punaista linkkuveistä, joka kulki mukana kaikkialle. Ne löysin, mutta paappaa en.

Olinko ja olenko paapan ylpeyden arvoinen?

Mumma toi minulle paapan kalenterin. Sinne hän oli kirjoittanut ihania huomioita arkisista asioista, jotka enää eivät ole arkea. Lenkeistä, hiihtämisestä, marjojen poiminnasta, käynneistä eri paikoissa, vieraista, säästä…vaimosta, lapsistaan ja meistä lapsenlapsista. Minun hassuja sanomisia ja asioita, joissa hän näki minun olevan taitava. Itketti. Pystyin kuvitella hänet kirjoittamaan tuota vihkosta. Hän vaikutti merkintöjen perusteella olevan niin ylpeä minusta ja läheisistään. Olinko ja olenko paapan ylpeyden arvoinen? En enää koskaan voi todistaa sitä. Mahdollisuuteni oli ja meni.

Etuoikeutenani upeat isovanhempani

Seurasin mummani leikkimistä lapseni kanssa. Vasta hetki sitten paappakin oli mukana leikeissä. Tunsin ylpeyttä, surua ja kiitollisuutta yhtä aikaa. Mumma leikki lapseni kanssa samoin kuin hän on leikkinyt minun kanssani. Olin oikein mumman tyttö. Näen nyt niin selvästi miksi. Toivoin, että voisin pysäyttää ajan, jotta en vanhenisi. Ei siksi, että pelkäisin ryppyjä vaan siksi, että mumma ei vanhenisi. Unelmoin, että tyttäreni saisi nauttia mummani seurasta mahdollisimman pitkään. Tuossa hetkessä – varsinkin – olin niin kiitollinen, että tuo lapseni kanssa leikkivä nainen on juuri minun mummani.

“Tehkää tästä lähtien vain sellaisia valintoja, joiden ansiosta mun lapset saa olla teidän kanssa mahdollisimman pitkään, olkaa kilttejä!”

Menetyksen jälkeinen tunteiden kirjo

Menetyksen lopullisuus pelottaa. Yhtäkkiä toista ei vain ole. Hänen olemassa olonsa lakkaa. Tuntuu epätodelliselta ajatella, että joku, joka niin elävästi elää mielessä ja muistoissani, on poissa. Miltä se mahtaa tuntua hänestä, joka on elänyt poislähteneen rinnalla vuosikymmeniä? Tämän menetyksen jälkeen mulla on ollut pakottava tarve heittäytyä polvilleni omien lapsieni isovanhempien eteen ja rukoilla, että “tehkää tästä lähtien vain sellaisia valintoja, joiden ansiosta mun lapset saa olla teidän kanssa mahdollisimman pitkään, olkaa kilttejä!“. Näen, kuinka heistä on tullut jo nyt mittaamattoman arvokkaita lapsilleni ja jotenkin yritän suojella lastani tältä samalta surulta, vaikka ei se ole mahdollista. Mä sain pitää paappani yli 30 vuotta. Siihen mahtuu monia muistoja, joista jokainen vuoropäivinä saa mut hymyilemään ja itkemään.

Aina sanotaan, että joitain asioita ei osaa arvostaa ennen kun ne menettää. Minun ei onneksi tarvitse tätä katua. Minä arvostin ja arvostan suuresti läheisiäni. Paappa oli minulle kovin läheinen ja aidosti nautin hänen ja mummani seurasta aina lapsuudesta aikuisiälle. Voi kuinka toivoisinkaan voivani vielä jakaa kortit keittiönpöydän ääressä meille kolmelle ja jutella kaikesta maan ja taivaan välillä. Mutta pöydästä puuttuu yksi pelaaja.

Postauksen kaikki kuvat: Tiia Kurula