Nyt alkaa olla suunnilleen 4,5 vuotta siitä, kun mieheni kanssa päätettiin alkaa yrittää lasta. Muistan, kun väiteltiin siitä, aloitetaanko yritys elo- vai lokakuussa. Onko parempi, että lapsi syntyy huhti- vai kesäkuussa? Mä halusin aiemman ajankohdan:”Kiva mun olla raskaimmillani kesäkuussa, mitä jos on kuuma?”. Hohhoijaa, ihan tosissaan mietittiin noin.
Kun päätös tehtiin vakuuttelin itselleni, kuinka “lapsi saa tulla jos on tullakseen”, mutta silti jo ensimmäisenä yrityskuukautena viikkoa ennen menkkoja aloin tunnustella raskausoireita. Joo, kyllä nyt selkeesti tuntuu alavatsakipua ja oksettaa. Kun menkkoja ei kuulunut viikon päästä oletetusta alkamispäivästä, tein raskaustestin. Oho, negatiivinen. Meni kuukausi, kaksi, kolme, kuusi – ei menkkoja. Luin netistä kuinka kaikilla raskaustestit ei oo näyttänyt positiivista, vaikka on ollutkin raskaana. Ehkä mulla on sama. Ei ollut. Ekat menkat tuli ehkäisyn lopetuksen jälkeen helmikuussa. Tuon puolen vuoden aikana meni omaisuus raskaustesteihin.
Minulle määrättiin suun kautta otettavaa Terolutia 10 päivän ajan. Säännöllistää menkkoja sanoivat. Seuraavat tulivat toukokuussa. Toinen omaisuus tuon kolmen kuukauden aikana testeihin, koska “kaikillahan ne ei kerro”. Seuraavana mukaan tuli Clomifen, joka kypsyttää munasolua. Paskat kypsytti. Vuoden jälkeen menkat saatiin vähän säännöllisemmiksi, mutta mitään muuta ei tapahtunut. Remmiin astui Pregnyl-piikki, joka irrottaa kypsyneen munasolun ja kahden päivän päästä piikistä (hyvä ettei klo 13) piti harrastaa seksiä. Ah, kuinka spontaania. Pari päivää siitä minun piti lääkitä itseäni alakautta Lugesteronilla aamuin illoin 14 päivää. Yksi pääsiäinen oltiin vieraina kavereillamme ja jouduttiin heittää heidät pellolle omasta kodistaan, koska oli kiertopäivä 14 ja silloin pitää harrastaa seksiä. Tätä jatkui vuoden, kunnes mulla paloi hihat ja vihelsin pelin poikki. Enhä mä haluakaan oikeasti lapsia, ainahan mä oon ollu sitä mieltä. Muka.
Ja se henkinen pahoinvointi. Miks mun keho ei pysty tekemään sitä, mitä sen kuuluu? Oli niin kamalan epäonnistunut olo jatkuvasti.. Joka jumalan kuukausi, kun ne menkat alkoi tai kun raskaustestissä luki EI RASKAANA kissan kokoisilla kirjaimilla, pieni osa mun sydämestä särkyi. Itseluottamus mureni joka kuukausi, joka viikko, joka päivä. Ja ulospäin hirveä esitys kuinka kaikki on hyvin:”Joo ei me vielä haluta lapsia, hahhah en pystyis olemaan 9kk selvinpäin, haluan keksittyä töihin” ja blaablaa. Todellisuudessa yritin epätoivoisesti pitää toivon kipinää yllä, pitää huolta itsestäni ja parisuhteestani ja uskoa, että se oma Kipinä on tulossa niin nopeasti kuin suinkin vain voi.
Pääsisinpä ajassa taaksepäin sanomaan itselleni, että ei hätää, kaikki järjestyy kyllä. Nauti elämästäsi ja vapaudestasi. Iloitse, naura ja sure, mutta älä pelkää – teidän aika koittaa kyllä. Niin helppo sanoa näin jälkeenpäin, mutta mitä jos se aika ei koittaiskaan koskaan?
Tuo aika jätti niin isot arvet, että ei edes lapsi joka meille vihdoin suotiin, ole saanut niitä kokonaan parantumaan. Vielä yli 1,5 vuotta raskautumisen jälkeenkään. Mun sydän itkee niiden kanssa, jotka kaipaa omaa lasta tyhjään syliinsä. Mua v*tutti aina, kun joku sanoi, että: “kyllä se siitä, ne tulee kun on tullakseen”. MISTÄ TIEDÄT ETTÄ TULEE, entä jos ei tuukaan? Paras, mitä mulle olis voinu sanoa, olis ollu että:”oon pahoillani”. Joten, te äidit joilta vielä lapsi puuttuu, oon pahoillani. Haluaisin halata jokaista teitä. Sanomatta mitään, rutistaa vaan kovaa. Toiset on äitejä ilman lasta ja toisilla on lapsia ilman, että ovat äitejä. Niin väärin.
Saanko minä, tahattomasta lapsettomuudesta vuosia kärsinyt, turhautua uhmaikäiseeni?
Tahaton lapsettomuus
Ovatko lapsettomuudesta kärsineet vanhemmat kiitollisempia lapsistaan?
Halaus takaisin sinulle kirjoittaja! Saan olla myös äiti, kiitos hoitojen! Silti koen edelleen sitä surua mitä tahattomasti lapsettomat kokevat. Toive toisesta lapsesta taitaa jäädä haaveeksi ja sekin sattuu. Kun olisi joku syy, jota syyttää tai jonka voisi hyväksyä mutta kun ei ole niin sitä kokee itsensä epäonnistujaksi..
Mä oon paljon sitä miettinyt, että uskaltaako edes yrittää toista, kun ei sitä kuitenkaan saisi ottaa mitenkään rennosti ja jos sitte taas tulis ongelmia :/ onneksi sullakin kuitenkin se yksi ??
Oltiin alettu yrittäminen huhtikuussa ja toukokuussa oltiin Pietarissa. Koko reissu meni pilalle, kun kärsin aivan järjettömästä migreenistä ja oksensin. En voinut ottaa Buranaa, kun kuvittelin että olen raskaana. Menkkojen piti alkaa pari päivää sen jälkeen kun tultiin kotiin. En ostanut sieltä mitään alkoholiakaan, kun en voi niitä juoda. Ja pah. Menkat alkoi. Heinäkuussa lähdettiin appivanhempien kanssa asuntovaunulla Norjaan just ovulaation aikaan. Ei voinut jättää yrittämistä väliin. Käytiin parillakin eri leirintäalueella suihkutilassa ja kerran kävelyretkellä metsässä . Voi apua, kun hävettää ajatellakin. Elokuussa tuli veljen perhe kylään viikonloppuna juuri huonoon aikaan. Ei voi jättää yrittämättä. Pari vuotta myöhemmin jätin jouluna alkoholit juomatta, kun menkat oli päivän myöhässä. Ne alkoi tapaninpäivänä illalla kun oltiin kävellen muutaman kilometrin päästä hakemassa raskaustestiä päivystävästä apteekista. Esikoista odottaessa äitiysloma alkoi tasan 5 vuotta siitä päivästä kun alettiin yrittää. Ja laskettu aika oli tasan 5 vuotta siitä päivästä kun tulimme kotiin Pietarista. Odottavan aika on pitkä. Ja aivan kammottava ajatus että joillakin se odotus on ikuista.
Älä muuta sano ? ja voi tota teidänkin tietä.. silloin ku me alettiin yrittää nii jätin alkoholin ja kaiken muunkin pois heti ku olin jotenki niin varma että kyllä mäki tuun ekasta kierrosta raskaaksi niinku muutkin. Sanomattakin selvää etten ollut sitä 3v selvinpäin ?
Tän tekstin lukemisen jälkeen, mun piti istua hetki hiljaa ja tuijottaa tuota otsikkoa. Se ääretön tuska ja ahdistus jotenkin valtasi mut jota lapsettomuus (tahaton) aiheuttaa, mutta kuitenkin samalla tunsin ääretöntä onnellisuutta siitä, että minä tosiaan saan olla äiti. Se on asia joka välillä on liiankin itsestään selvää vaikkei sen todellakaan pitäisi. Sehän on monen tekijän summa jotta raskaus ylipäätään onnistuu..
Nuo itsesyytökset joita sinäkin asiasta koit/koet. Tahtoisin pyyhkiä ne johonkin maanrakoon jotta unohtaisit niitä ajatella. Ettet syyttäisi itseäsi. Sinä riität, muistatko? Tuli taas pakottava tarve lähettää se virtuaalihalaus, koska nyt taas jotenkin vain kosketti. Kirjoitat niin, että pystyin aistimaan nuo kaikki miljoonat tunnetilat, vaikka koskaan en tuskaasi pystykään tuntemaan. Mutta toivon, että se helpottaa. että se helpottaisi edes vähän. Sen pienen, pienen murusen verran <3 *Halaus*
Tietkö, että nuokin tunteet unohtaa? Siks haluankin ihan tarkoituksella niitä muistella. Kaikkea ei kuulu unohtaa. Ei tuu sit pidettyä itsestäänselvyytenä 🙂
Halaus takaisin ihana J <3 !
Ihmisen mieli on uskomaton. Se haluaa kuitenkin loppujen lopuksi vaan suojella itseään, sitähän se on. Olet siis oikeassa 🙂 Ei saisi pitää mitään itsestään selvyytenä, mutta ehkä se on asia johon me kaikki sorrutaan tavalla tai toisella jossain vaiheessa elämäämme.
Tunnistan kyllä kaikki kirjoittajan tunteet ja ajatukset aivan kuin ne olisi omasta päästäni kirjoitettu. Meillä oli jo yksi ennestään mutta kova halu toiseen, yrittäminen aloitettiin virallisesti 2013. Aika kuluu, rahaa palaa testeihin, minun kiertoväli oli niin pitkä etten ovulaatiotestejä käyttänyt koska niihin olisi mennyt toinen pieni omaisuus. Se jatkuva syyllisyys että “miksi minä en onnistu, muut tulee raskaaksi katsottuaan pehmo pornoa ja meillä yritetään kaikkemme ja ei vaan onnistu”. Pahinta oli sukulaiset jotka joka välissä kyselivät “millonkas te teette seuraavan lapsen?” mieli olisi tehnyt huutaa, mutta yleensä en vastannut mitään mutta pari kertaa vastasin lakonisesti “lapsia ei tehdä, niitä siunaantuu”, tämä yleensä hiljensi suuremmat kyselyt. Sitten, vihdoin ja viimein testi näytti plussaa! olin niin innoissani, niin helpottunut, NYT vihdoin olen taas raskaana. Aikaa kului, kävin neuvolassa, ja saimme ajan varhaisultraan. Menimme sinne miehen kanssa niin innoissaan ja ei maltettu odottaa että päästään näkemään pikku maha-asukki. Hetken ultrailun jälkeen hoitaja katsoo minuun surullisesti “Vaikuttaa siltä että raskaus on keskeytynyt, haen vielä lääkärin varmistamaan”. Itkin monta viikkoa. Jouduin kaavintaan kun kohtu ei omin voimin tyhjentynyt, ja sairaalasta päästessäni vaadin saada tavata lääkärin joka tulkitsee minulle sen hoitopaperin ja kertoo mitä nyt tapahtuu. Sainkin ihanan naislääkärin joka kertoi ja kyseli muutenkin tilanteesta. Kun kerroin meidän yrittäneen jo vuosia lasta hän kirjoitti lähetteen lapsettomuusklinikalle. 6 kk tämän jälkeen pilleri hoidolla testi näyttää plussaa ja menossa nyt viikko 20. 🙂 Tunnelin päässä on valoa, ja apua saa kun osaa vaatia. Isot halaukset kaikille jotka kamppailee samanlaisten asioiden äärellä, ja ottakaa yhteys lapsettomuusklinikoille. Ihan ilmastahan se ei ole, mutta ehdottomasti sen arvoista jos hoidot onnistuu.
Kirjoitit mun pahimman pelon tohon. Siis en tiedä miten olisin reagoinut jos tää olis mennyt kesken. Koskaan en keskenmenoa joutunut kokemaan – onneksi. Kuinka ihanaa, että nyt on kaveri pysynyt mukana jo 20 viikkoa <3 ! Onnea loppuraskauteen <3
Tää teksti on kyllä aivan kun mun ajatuksista ja kokemuksista kirjoitettu. Hienoa, että avasit näin henkilökohtaista aihetta näin rehellisesti!
Kiitos kommentista ? lohduttavaa kuulla, että siellä(kin) on kohtalotoveri ?
Tunnistin paljon ajatuksia meidän ajoilta, jolloin olemme esikoista ja myöhemmin kuopustakin yrittäneet. Molempia reilu vuosi oikein tekemällä tehtiin ja ovulaatio- sekä raskaustesteihin kului rahaa aivan saatanasti. Sekä just noi kaikki “ei voida nyt sitä tai tätä, jos oonki raskaana” ym.
Halaus sinulle ♡♡♡
https://polyapinnoilla.blogspot.com/2018/05/ala-sano-nain-lasta-yrittava…
Oi kiitos kommentista ja linkistä ? mekin ollaan oltu nyt 6,5v kihloissa kun ei voida pitää häitä, jos oon raskaana…. Niinpä niin.