Paljon puhutaan kiintymyssuhteesta lapsen ja vanhemman välillä, varsinkin lapsen ja äidin välillä. Mitä jos sen syntyminen ei tapahdukaan siten, kuinka sosiaalisessa mediassa yleisesti tunnutaan rummuttavan vaan suhteen kehittyminen vie aikaa? Tunnustin aiemmassa tekstissäni arkaakin aremman asian minun ja tyttäreni suhteen kehittymisestä ja vaikka kuvittelin olevani aika yksin asian kanssa melkein puolet (46%) 400 blogin Instagram -vastaajasta myönsi omankin rakkausvyöryn lastaan kohtaan antaneen odottaa itseään.
Sen sijaan, että olisin antanut itselleni tilaa rakastaa, podin huonoa omaatuntoa ja syyttelin itseäni.
Itse syytin itseäni paljon kiittämättömyydestä. Kuinka kehtaan olla tällainen viallinen tunnelukkoinen surkimus, kun ensiksi niin pitkään toivoimme lasta ja sitten hän juuri ja juuri pelastuu hengissä tähän maailmaan? Sen sijaan, että olisin antanut itselleni tilaa rakastaa, podin huonoa omaatuntoa ja syyttelin itseäni. Niin kuin olen aiemminkin kertonut, usein mietin, että ”onneksi lapsella on edes yksi rakastava vanhempi (=isi), kun minä olen ihan perseestä”. Eri medioiden paasaukset kiintymyssuhteen tärkeydestä eivät kyllä helpottaneet asiaa yhtään. ”Lapsi muodostaa ensimmäisen suhteensa äitiin tai muuhun häntä ensisijaisesti hoitavaan henkilöön.” Itse olin ulkona kuin lumiukko lapseni elämän ensimmäiset tunnit enkä todellakaan kovin perillä vielä koko kolmen viikon sairaala-aikanakaan. Keskolan hoitajat vastasivat lapseni tarpeisiin ja hoitivat häntä täydellisesti alkuajan – onko kiintymyssuhde muodostunut heihin? Jos oli, kannattaako tässä enää mitään itse yrittääkään? No joo, ei asiat ole niin mustavalkoisia – sen jos jotain olen tässä äitiyden tunnemyrskyissä oppinut.
Kysyin teiltä syitä, miksi uskotte, että rakkaus lasta kohtaan antoi odottaa itseään ja näin te vastasitte:
”Mä olin niin pettynyt synnytykseen.”
”Olin koko raskausajan ahdistunut ja masentunut. Tunsin syyllisyyttä siitä, etten osannut iloita lapsen tulosta.”
”Vaativa vauva ja voimakas baby blues oli huono yhdistelmä.”
”Lapsettomuus ja toistuvat keskenmenot aiheuttivat pelon, että ehkä vauva ei selviä.”
”Sairaalassa en osannut rentoutua, kun kätilöitä lappasi sisään ja ulos ja stressasin kaikkea.”
”Vaikea ja traumaattinen synnytys.”
”Olin niin huonossa kunnossa synnytyksen jälkeen lähes 3 kk, että halusin vain selvitä.”
”Mä olin odottanut äitiyttä vuosia ja kun viimein tulin raskaaksi ei se ollutkaan sellaista mitä luulin.”
”Syytä en tiedä ja syyllistinkin itseäni hirveästi, etten esimerkiksi itkenyt (onnesta) niin kuin kaikissa ohjelmissa aina.”
”Luulen syynä olleen hätäsektio. Kaikki oli niin äkkiä ohi, ettei ehtinyt edes tajuta mitä tapahtui.”
”Lapsettomuusvuodet ja epäuskoisuus siitä, että saamme oikeasti lapsen.”
”Baby blues iski vahvasti ja olin shokissa, kun tuntui etten rakasta lastani!”
”Raskaus ei ollut suunniteltu ja sain tietää siitä vasta rv22.”
”Kiireellinen sektio, 6h yksin heräämössä, vauva tuntui tosi vieraalle ja kaikki oli uutta.”
”Koko raskauden vaan käytin stressaamiseen, että onko kaikki ok.”
”Pahasti pieleen mennyt synnytys ja näin vauvan vasta 16h synnytyksen jälkeen.”
”Viiden vuoden lapsettomuustaival ja siihen liittyvät pelot ja epävarmuus.”
”Kuopuksen kanssa olin tosi sekaisin, kun esikoinen reagoin niin vahvasti. Oli vaikea sietää sitä vajavaisuutta, kun ei sitä vaan voi olla kahdelle 100%:sti läsnä ja se pahensi huonoa omaatuntoa siitä ”suuren tunteen” puutteesta”.
Itketti ja hävetti olla äiti, joka ei syöksynytkään sataatuhatta rakkauteen. Tyttäreni olisi ansainnut sen.
Raskaus, synnytys ja elämä suloisen, pienen vauvan kanssa on usein maalattu tietynlaiseksi ja kun oma todellisuus ei vastaakaan sitä kuvaa, joutuu pettymään itseensä. Mä olin jo aikaa sitten suunnitellut edellä mainitut tietynlaisiksi ja se ei ollut kyllä mitään sinne päinkään, mitä todellisuudessa tapahtui. Itketti ja hävetti olla äiti, joka ei syöksynytkään sataatuhatta rakkauteen. Tyttäreni olisi ansainnut sen. Minulla silti rakkauden syttyminen vaati tunteja ja taas tunteja läheisyyttä, tunteen tarpeellisuudesta, huolta ja huolenpitoa. Kaikki ne hetket, jolloin tyttäreni kurotti syliini turvaan ja sen tiikeriäitimäisen tunteen, kun haluan suojata häntä kaikelta. Jokaisen katseen, jolloin Kipinäni siniset silmät pureutuivat omiini ja katseen, jolla hän kertoi, että riitän. Olen paras äiti juuri hänelle, kaikkine vikoineni.
Mutta niin kuin eräs edelliseen postaukseen kommentoija sanoi: Kyllä se rakkaus siellä jossain oli koko ajan. Se vaan jäi kaikkien niiden muiden tunteiden alle hetkeksi tai pidemmäksikin.
Ja se on ihan OK.
Vierailija says
Esikoinen syntyi varoittamatta pikkukeskosena, ja meni pitkän aikaa ennen kuin se varsinainen äidinrakkaus syntyi. Kyllä hänestä oli huolissaan, ja häntä tavallaan rakasti, mutta se oli samanlaista rakkautta kuin siellä mahassa olevaa vauvaa kohtaan. Jotain vierasta, vielä tulevaa, jota ei osaa kunnolla ajatella. Häntä hoiti hyvin ja oli sairaalan jälkeen koko ajan kiinni hänessä, mutta se oli mekaanista suorittamista, koska vuorovaikutusta ei ollut. Kunnes sitten 5kk iässä tyttö ensimmäistä kertaa katsoi silmiin ja leväytti valtavan hymyn. Ja melkein sillä samalla hetkellä ymmärsin, miten raskaita ne edeltävät 5kk olivat olleet, ja että vasta nyt minä ymmärsin, miltä tuntuu oikeasti rakastaa niin kuin äiti. Sitten tuli toki raskaat ajat, kun vasta siinä vaiheessa menettämisen pelko iski tajuntaan tosissaan. Kun ymmärsi mitä oikeasti menettäisi. Onneksi pieni ei ollut oikeasti enää missään vaarassa silloin. Pelot olivat enää pään sisäinen asia.
Kun toinen lapsi syntyi täysiaikaisena neljä vuotta myöhemmin, häntä oli niin helppo rakastaa heti alusta asti. Kun tiesi jo mitä se on. Kun oli jo äiti.