Kaupallinen yhteistyö Meidän Perhe-lehden kanssa.
Luin vasta uudistuneesta Meidän Perhe -lehdestä jutun “Jos vielä yksi”. Se sai miettimään omaa taivalta tähän tilanteeseen, jossa todella odotan toista lastani. Ei hyvää päivää, tuntuu uskomattomalta voida kirjoittaa noin! Toista lasta!!
Oon pienestä pitäen nähnyt itselläni kaksi lasta. En tiedä miksi. Ehkä koska lähelläni on ollut aina eniten kaksilapsisia perheitä? Kun yhdenkin lapsen saaminen alkoi käydä liian hankalaksi päätin, että en halua yhtäkään. Enkä ole muuten koskaan halunnutkaan. Tämän kerroin myös miehelleni. Syksyllä 2016 saimme kuitenkin tietää, että Kipinämme on tarrannut kiinni. Hänen syntymänsä silti sai minut dramaattisuudellaan jättämään haaveeni toisesta lapsesta taka-alalle. En ihan oikeasti nähnyt mitään mahdollisuutta sille, että yrittäisimme koskaan toista lasta ja mieheni kunnioitti ääneen sanomatonta päätöstäni.
Meidän Perheen jutussa äiti, Raisa Mattila, kertoo, kuinka hänen toiveen toisesta lapsesta herätti valokuva iloisista veljeksistä. Minulla tuon toiveen herätti viime kesän lomareissumme. Muistelin, kuinka mahtava minun lapsuuteni oli – isolta osalta veljeni ansiosta. Kaikki nuo kesäiset päivät, uudet ja vanhat leikit, yhteiset metkut ja joku, johon aina (edelleen) turvautua. Saisipa Kipinäkin kokea samanlaista onnea sisaruksesta. Kerroin haaveestani miehelleni ja hän oli heti samoilla linjoilla. Haave toisesta lapsesta peitti alleen pelot uudesta lapsettomuustiestä, lapsen ennenaikaisuudesta ja hätäsektiosta.
Jutussa kerrottiin, kuinka yhä enemmän toista lasta aletaan yrittää perustellen asia järkisyillä. Halutaan lapsille mahdollisimman pieni ikäero ja hoitaa vaippasirkus kerralla päiväjärjestyksestä, että päästään seuraavaan perhe-elämän vaiheeseen. Meillä päätös pohjautui täysin tunteeseen ja nyt, kun oikeasti olemme raskaana, keksin järkisyitä. Meidän järjestys oli siis päinvastainen, mutta molemmat perusteet toivottavasti päätyvät raskauteen ja sitä kautta uudenlaiseen perhe-elämään!
Lopuksi vielä viimeinen päiväkirjamerkintäni alkuraskaudestani:
11+5. Tänään sain päähäni ajatuksen, että haluan kuunnella vauvan sydänäänet dopplerilla. Oon jo aiemmin kyselly sellasen perään meidän mammajengiltä, mutta nyt sellainen melkein hyppäs mun syliin! Silti kelailin, että mitä jos ääniä ei kuulukaa? Osaanko hillitä itteni vai meenkö paniikkiin? Mieskin on työreissussa. Kipinän sydänäänet löysin jo varmaan tätäkin ennen. Uteliaisuus vei voiton ja pian jo rasvasin mahaani. Etin ääniä 15-20 minuuttia, mutta en löytänyt niitä. Ihme kyllä, en mennyt paniikkiin. Mietin vain, että on liian aikaista. Illalla kuitenki halusin kokeilla vielä uudelleen. Jälleen ehdin etsiä ääniä ehkä noin 5 minuuttia, kunnes kuulin selvästi sykkeen. Hento, mutta selkeä. Huomattavasti nopeampi tahti kuin omani. Tuli voimakas tunne, että mahassa asuu poika. Kipinästä tiesin heti hänen olevan tyttö. Nyt luulen tietäväni, että Vipinä on poika. Hänestä tuli kovin todellinen sykkeen myötä. Vielä pari viikkoa, että näen hänet ultrassa. En malta odottaa ?
Osaatko sanoa, kummalla tavalla te perustelitte ensimmäisen, toisen tai viidennen lapsen yrittämisen itsellenne ja/tai toisillenne?
psst! Suosittelen tutustumaan uudistuneeseen Meidän Perhe -lehteen! Omasta mielestäni se on nyt ulkoasultaan selkeämpi ja väreiltään miellyttävän neutraali. Käy osallistumassa myös instagramini puolella kolmen Meidän Perhe-lehden arvontaan!
Annika79 says
Meillä pojat on kovan työn (voiko noin sanoa) tulos. Saivat alkunsa icsi:llä. Esikoisesta äitiyslomani alkoi samana päivänä kun tuli kuluneeksi yrityksen aloittamisesta 5 vuotta. Kun esikoinen täytyi vuoden, niin aloimme yrittää toista lasta. Vuoden yrityksen jälkeen aloitimme hoidot. Pojille tuli ikäeroa 3,5 vuotta. Kun nuorempi poika täytti vuoden, niin alkoi ensimmäiset kuukautiset synnytyksen jälkeen. Ehtiikö tulla yhdet menkat sen jälkeen ja kierto vaan venyi, kunnes kiertopäivänä 38 tein positiivisen raskaustestin. Tytölle ja isoveljelle tuli ikäeroa reilu 1 v 10 kk. Meidän ihana luomuihme. 🙂