Sen sijaan, että meille olisi tammikuun alussa saapunut noro (se olikin raskaus!), ystävämme Yrjö saapui luoksemme viime torstaina. Huomasin, että sen lisäksi, että juoksin lapseni perässä ämpärin kanssa ja pesukoneemme huusi hoosiannaa, jouduin kyseenalaistamaan (jälleen) kykyjäni äitiyden kanssa. Monelta kantilta.
Kipinä oli torstai-illan hieman kummallinen. Viimeinen niitti outoudelle oli se, että hän ei juonut iltamaitoaan. Sitä ei ole tapahtunut varmaan koskaan. Vein lapsen sänkyynsä ja hän jäi sinne normaaliin tapaansa nukkumaan, mutta oli ehkä hieman levoton. Joskus klo 23 aikaan mieheni kävi rauhoittelemassa tytärtämme ja huomasi, että tyttö oli yltä päältä laatassa. Siitä se sitten alkoi. Oksushow.
Mutta minähän olen äiti – kyllähän minun pitäisi osata tämä(kin) tilanne hoitaa?!
Seuraavana päivänä tilanne näytti paremmalta ja lapsi söikin hyvin ruokaa aamusta asti…. kunnes ne kaikki tuli päälleni klo 20 perjantai-iltana. Minun päälleni, sohvalle, lattialle, lapsen päälle… Lapsi oli kuin paloposti, josta sinkosi laattaa valtoimenaan ympäri olohuonetta. Mieheni oli lähtenyt iltaa viettämään ja soitin hänelle, että nyt tarvitsen kipeästi apua. En kerta kaikkiaan tiennyt, mitä tehdä. Mutta minähän olen äiti – kyllähän minun pitäisi osata tämä(kin) tilanne hoitaa?! Mies tuli ja hoiti homman ammattilaisen tavoin, kun minä ihmettelin koko tilannetta vieressä.
Tuon epävarmuuden jälkeen aloin miettiä, milloin tauti saavuttaa minut. Viimeksi Yrjö on ollut seuranani noin 15 vuotta sitten, kun asuin vielä vanhempieni kanssa. Joka kerta tuo tauti vei minulta kaiken energian useamman kilon lisäksi ja olenhan kerran ollut vatsataudin takia sairaalassakin neljä päivää. Miten MINÄ selviäisin norosta ilman omaa äitiäni? Ihan oikeasti tuli ikävä äitiä ja turvallista kotia. Nyt pitäisi pitää itse itsestään huolta oman lapsen lisäksi. 30-vuotiaalle Sariannalle tuli äitiä ikävä. Palauduin pääni sisällä täysin lapsen tasolle.
Nyt pitkästä aikaa, lapseni oksennustaudin takia, tunsin aivan jäätävää avuttomuutta.
Noin puoli vuotta minusta on tuntunut siltä, että tiedän mitä äitinä teen. Oon ollut aika sinut sen kanssa, millainen äiti minusta on kasvanut ja miten hommaa hoidan. Nyt pitkästä aikaa, lapseni oksennustaudin takia, tunsin aivan jäätävää avuttomuutta. Oli erittäin vahvasti fiilis, että ”mitä hittoa mä nyt taas tässä yritän, enhän mä tiedä yhtään mitä mä duunaan!”. Oma äitini tiesi aina miten toimia, kun minä aloin laatoittaa… Vai oppiko hänkin silloin, kun itse olin taapero enkä vai muista siitä mitään? Ehkä.
psst! Joko seuraat Yrjöä.. ei vaan meitä instagramin puolella?
Annika79 says
Meillä oli viime talvena oksutauti koko porukalla. Myös tuolloin 4 kk ikäinen nuorimmainen oksensi. Itselläni oli kuumetta lähemmäs 40 astetta. Soitin yöllä kahdelta päivystykseen että missä vaiheessa pitää vauvan kanssa lähteä. Hän siis oli tuossa vaiheessa oksentanut ensimmäiset kerrat. Onneksi hänellä oli lopulta kaikkein lievin. Mies kysyi että et kai oikeesti soittanut. No soitin tietenkin. Sen takia ne siellä töissä on, että auttavat ja neuvovat.
Kehitin vastaisuuden varalle toimintastrategiaa. 😀 Suojamuoveja sänkyjä varten on vino pino. Muksuille on kasa varatyynyjä ja myös varapeitot. Kun eka muksu laattaa, niin lähden ostamaan valtavasti mehuja/limsaa/mehukeittoja. Kauppaan ei lähdetä enää sitten kun tauti saavuttaa muut.
Viimeksi esikoinen aloitti illalla kuuden jälkeen ja pidin erossa muista. Kiitin onnea että yö oli tulossa, joten mahdollisesti muut ei sairastu, kun huolellisesti puunaa ja pesukone laulaa, mutta paskan marjat. 5/5 oli sairastuneiden saldo.