Ovatko lapsettomuudesta kärsineet vanhemmat kiitollisempia lapsistaan?

Koenko ansaitsevani lapseni? Ehdottomasti. Koenko ansaitsevani lapsen enemmän kuin muut? En missään nimessä. Koenko ansaitsevani lapsen enemmän, kun tuon lahjan “väärinkäyttäjät”? Ehdottomasti, mutta sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että jouduimme odottamaan raskautumistani niin pitkään.

Musta tuntuu, että sä välillä koet vähän suorituspaineita siitä, että kun se lapsen saaminen ei ollut teille helppoa, sun pitäisi olla jotenkin normaalia kiitollisempi kuin niiden, joille se ei ollut niin hankalaa.

…Eihän se niin mene. Ei se alulle saamisen vaikeus tai helppous vaikuta siihen, mitä sen jälkeen tapahtuu. Ei siinä ole sellaista hintaa, että sun pitäisi sen takia pystyä mihinkään yli-ihmisenä olemiseen.” – ystäväni

Otin aika kovia paineita äitiyteen jo ennen lapseni syntymää. Kun synnytyksen jälkeen arki rauhoittui kotona, jatkoin paineiden keräämistä. Halusin olla täydellinen. Halusin näyttää, että lapsettomuuden jälkeen vauvan todella “kannatti” syntyä meille, vaikka en pystynytkään häntä kantaa loppuun asti. Sitä suuremmalla syyllä halusin todistaa, että kyllä me ollaan silti hyviä vanhempia ja kiitollisia, että hän vihdoin saapui. Niinkuin se olisi ollut Kipinän päätettävissä.

Onko äitiys todella näin vaikeaa ja raskasta?

Muistan stressanneeni jatkuvasti virikkeistä, liiallisesta virikkeellistämisestä, vaunulenkeistä ja raikkaan ilman saannista, onko keskostytölläni kylmä/kuuma, syökö hän tarpeeksi, oliko kakka oikean väristä, oliko koostumus normaali, imetänkö oikein, vaihdanko vaippaa tarpeeksi usein… voih, lista jatkuu loputtomiin. Kun Kipsun meganukahtamisongelmat (jolloin hän huusi vähintään tunnin ennen unta) osui samaan aikaan kun mieheni neljän päivän työreissu, mulla meni kuppi nurin T:n saapuessa kotiin. Onko äitiys todella näin vaikeaa ja raskasta?

Tuon pohtiminen (myös läheisten kanssa) tuli kyllä juuri sopivaan vaiheeseen. Näin jälkiviisaana tuntui kuin olisin herännyt jostain autopilottiohjelmoinnilta, jonka olin opetellut sairaalassa. Nykyään stressailuni taitavat olla sitä normaalia äideille ominaista sorttia 😉 Tiedän myös, että olen tarpeeksi hyvä äiti Kipinälleni ja hänkin on onnekas, että syntyi juuri meidän perheeseemme. Hän saa muun muassa rajattomasti rakkautta – valitettavasti kaikki lapset eivät voi sanoa samaa.

Anteeksi olen itselleni ja keholleni antanut, mutta unohtaa en voi koskaan. Enkä haluakaan.

Lapsettomuudesta kärsiminen ei mielestäni kuitenkaan ole (jälkeenpäin katsottuna) vain negatiivinen asia. Kun luen epikriisejä hoitojen ajalta tai katson kädessäni olevaa maatuskatatuointia, muistan olla ekstra kiitollinen. Maatuskan sydämen muotoinen masu on tyhjä luuranko, mutta se on hän iskee silmää – älä luovuta! Ja kuinka moni muu on nähnyt tulevan lapsensa jo reilun 10 millin follikkelina? Anteeksi olen itselleni ja keholleni antanut, mutta unohtaa en voi koskaan. Enkä haluakaan.

Uskon, että lapsettomuudesta kärsineiden ajatusmaailmassa korostuu se, että raskautuminen ei aina olekaan niin itsestäänselvää. Aina elämä ei menekään niin, että oikean puolison löydyttyä ostetaan omaisuutta ja saadaan lapsia. Joskus matkassa on mutkia. Enkä tarkoita nyt sitä, että kaikki “helposti” raskautuneet pitäisivät lapsiaan itsestäänselvyyksinä. Asia varmasti korostuu vain erilailla, jos lasta on toivottu vuosia.

Äideillä todella on taito ottaa kierroksia siitä, että pitää olla täydellinen. Täydellinen kenen mielestä? Lapsesi mielestä olet sitä kaikkine vikoinesikin. Täydellisyys on muutenkin tylsää. Ja uuden tutkimuksen mukaan myös epäterveellistä 😉