Pikkukeskosen tarina

Jo aiemmin kirjoitin, kuinka tärkeää vertaistuki on äitiydessä. Se on korvaamatonta. Keskosäitinä on kuitenkin tiettyjä asioita, joissa kaipaa toista saman kokenutta ja kokevaa tueksi jakamaan ilot ja varsinkin ne pelot. Olen sanoinkuvaamattoman onnekas, että olen sellaisen löytänyt. Tällä kertaa vierailevana kirjoittajana on siis keskosäitikaimani, tärkein vertaistukeni ja lohduttajani. Tekstin tähtenä Kipinääkin pienempi kipinä ?

Neiti Keskenmeno

(Tää nimi ei oo mun keksimä vaan keskosäitiyden lisäksi mua ja kirjoittajaa yhdistää hyvin tummanpuhuva huumori)

Tunteeni eivät ole koskaan mennyt sellaista vuoristorataa, mitä ne tämän raskauden myötä alkoivat mennä.

Ensin järkyttävä pelko viikolle 12 asti. Jokaisen vessakäynnin pieni paskahalvaus siitä, milloin verta alkaisi valua. Selvittiin verettömänä viikolle 13+0, kun yöllä heräsin sohvalta reidet verisinä. Suihkuun paniikissa itkemään, pokerinaama tulille ja töihin. Kalpeana ja pelosta sekaisin yritin keskittyä vain olennaiseen. Hymyilin asiakkaille leikkien, ettei alavatsani olisi ollut tulessa ja toivoin, etten tahrisi paikkoja verellä. Juuri kun olin uskaltanut kertoa läheisille, että minusta tulee äiti toistamiseen. Juuri silloin, kun päästin pelosta irti, pelko räjähti jokaiseen sisuskaluun ja soluuni. Pelkäsin menettäneeni Hänet. Päivystyksessä kalpeana, itkien ja täristen. Häpeä veren määrästä lääkärin pöydällä. “Se on mennyt kesken”, sanoi se nainen, heittäen veriset hanskat roskiin. “Illalla sattuu, mutta se tulee ulos itsestään” V*ttus**tanat pään sisällä, sydän palasina hajosin päivystyksen käytävällä poikaystäväni syliin. “Se on kuollut”, sain sanottua ja autossa itku muuttui huutoitkuksi. Pääsiäisen takia kaikki yksityiset olivat kiinni, mutta dopplerilla kuuluvat sydänäänet pitivät meidät tavallaan kärryillä siitä, että Hän ainakin toistaiseksi oli vielä sielä. Hengissä. Iltapäivän koittaessa pääsimme pitkän jankuttamisen jälkeen ultraan, ja siellä Hän oli. Elossa tekemässä kuperkeikkoja.

Veri ei tullutkaan ilmoittamaan, että lokakuinen onni ei tulekaan. Veri oli jotain muuta, ja mysteeriksi se jäikin.

Kaappimme alkoivat täyttyä muka niin pienistä vauvanvaatteista, jotka myöhemmin joutuisin kerätä varastoon.

Tuli alkukesä, mysteeriveri pysyi tiukasti matkassa mukana aina raskausviikkojen edetessä ja seuralaiseksi sain myös tulehtuneen alaselän. Tuli kesä ja töissä kiireisin aika vuodesta. Väsyneenä tein kaikkeni, että saisin työt hoidettua. Itkin autossa työvuoron loputtua jatkuvaa jomotusta, väsymystä ja särkyä. Itkin ennen töitä, etten pysty enkä jaksa. Pieni maha, joka ilmestyi kuin tyhjästä. Pienet potkut alavatsalle. Tyttölupaus, ei arvaus. Oli keskiviikkoilta. Kävelin poikani kanssa katsomaan pukkeja muutaman korttelin päähän. Raskausviikkoja kasassa 30+4, takana babyshowerit yllättävän ajoissa. Sade piiskasi vasten naamaa kun juoksimme kilpaa kotiin. Söimme karkkia vielä puolilta öin ja piilottelin vatsakipua kaksi vuotiaalta, ettei hän turhia murehtisi. Olin samana päivänä saanut lääkäriltä sairauslomalapun loppuraskauden ajaksi. Pettyneenä vein sen töihin itkusilmässä pyytäen anteeksi, etten pystynyt olla mukana pidempään. Tuli elokuu ja kontrolliultra, edelleen tyttö. Kaikki näytti muutenkin hyvältä, jonkin verran keskivertoa pienempi, peppu tiukasti alaspäin. Kaappimme alkoivat täyttyä muka niin pienistä vauvanvaatteista, jotka myöhemmin joutuisin kerätä varastoon.

Kävimme turussa lääkärissä muista syistä, enkä olisi silloin uskonut, että palaamme turkuun reilussa viikossa.

Ja sitten se alkoi. Se helvetin veri. En jaksanut aluksi panikoida, olihan sitä tullut puolet raskaudesta. Herätin miehen käytyäni suihkussa ja kerroin tilanteen “ei tässä mitään”. Soitin kuitenkin synnärille kertoakseni tilanteen, ei se kovin normaalia voi olla, että verta tulee niin paljon, että tuntui kun pissaisin jatkuvalla syötöllä housuihini. Kätilö kuulosti huolestuneelta ja kyseli istukkani sijaintia. Mua ei kuitenkaan sattunut, vaikka verta valui. Soitimme lapsenvahdin paikalle neljän maissa ja ajelimme aamuyöstä synnärille näytille. Emme pitäneet turhaa kiirettä, mutta toiminnastani päätellen sisälläni vallitsi täysi kaaos. Tunsin huonoa omaatuntoa siitä, että oikeasti synnyttävät joutuvat odottamaan, kun minä ja vereni varasimme tarkkailuhuoneen. Kätilö totesi yön olleen erittäin kiireinen. Vielä huonompi omatunto, siitä että vaivasin.

“Näyttäisi siltä, että istukka on irtoamassa. Hätäsektiovalmiuteen!”.

Käyrät eivät olleet niin hyvät, kun olisi voinut toivoa. “Pyydän lääkärin katsomaan, vauvan sydänäänet ei oo ihan sellaset kun toivoisin”, kätilö sanoi. Tuttuun tapaani heittelin ilmoille muutaman vitsin helpottaakseni huoltani. Mua hävetti riisua housut, pelkäsin aiheuttavani verivanan lääkärin huoneeseen. Meni ehkä minuutti kun lääkäri painoi laitteen vatsalleni, ja hänen ilmeensä kalpeni. “Näyttäisi siltä, että istukka on irtoamassa. Hätäsektiovalmiuteen!”. Paniikki, tärinä, ja hyvä kun tajuni ei lähtenyt. Totesin, etten voi vielä saada vauvaa, viikkojahan oli vajaat 31. Vauva syntyy lokakuussa, ei elokuussa. Pelkäsin ihan tajuttomasti, tärisin pelosta ja kylmästä kun kanyyleita ja muita laitettiin paikoilleen. Hoitajat juoksentelivat ja lääkäri seurasi herkeämättä lukemia. Jostain syystä päädyimme vain pieneen huoneeseen, jossa lääkäri totesi tilanteen näyttävän paremmalta. Jäimme miehen kanssa huoneeseen ihmettelemään, mitä helvettiä tapahtuu. Mies hoiti tiedottamisen. Lääkäri tuli kertomaan, että leikataan. Vauva on otettava ulos nyt, kun kaikki on vielä hyvin. Joku hirveä shotti naamaan ja viimeinen sisätutkimus. “4cm auki” Ja sitten mentiinkin vauhdilla leikkaussaliin. Matkalla halusin antaa hätäkastenimen valmiiksi, kysyin kumpi kuolee ja pelkäsin. Mies oli jäänyt synnytyssaliin odottamaan. Mä olin yksin täpötäydessä huoneessa. Kun skalpelli viilsi vatsaani karjuin, että mä tunnen. “Eihän satu?” joku varmisti. Ei sattunu ei, mutta mä tunsin kun se pieni tyttö kaivettiin pihalle kohdustani. Pieni äännähdys lapsesta, ja hetken päästä Hänet vietiinkin teholle tutkittavaksi. Mä jäin yksin kylmään saliin parsittavaksi, ja ainoa tietoni oli, että tyttö se oli ja hengissä ainakin toistaiseksi. Hän syntyi 07:17.

Kuulin lääkärin toteavan, että istukka olikin nätisi paikoillaan. Ei irtoamassa, lapsivesi oli puhdasta eli veren valumisen syy oli jälleen mysteeri.

Pieni tyttäreni oli monia kerroksia ylempänä keskellä sekasortoa, kun odotin tietämättömänä pääsyäni Hänen luokseen. Ja kun pääsin, en ymmärtänyt mistään mitään. Sain työntää käteni kaappiin, ja väistyä taka-alalle hoitajien ja lääkärin valmistellessa Hänen matkaansa yliopistolliseen sairaalaan. Yöllä mukava hoitaja keskolasta tuli kertomaan minulle tytön vointia. 1100 grammaa ja perillä Turussa, apgar pisteitä 8/8/8, joka on yllättävän hyvin ottaen huomioon Hänen syntymänsä raskausviikoilla 30+5. Siirron tehnyt vauvalääkäri tuli tuomaan minulle kuvan tytöstä, jossa cpap peittää kaiken paitsi pienen suun. Suun edessä tosin oli käsi, joka oli kiedottu sideharsoon kanyylin takia. Olin niistä kuvista ikionnellinen. Seuraavana päivänä pääsin itsekin tyttäreni (ja mieheni) luo Turkuun. Harmikseni kaksivuotiaani oli jäätävä Vaasaan. Ikuisuudelta tuntuva taksimatka ja se helvetin flunssa. Turussa pelkäsin ja olin liian nuhainen tavatakseni lastani. Mies lähti takaisin kotiin tekemään töitä, ja vietin muutaman päivän pyhässä yksinäisyydessä opetellen lukemia ja tapoja. Pidin lastani kengurussa hammasta purren kipeän haavan takia, ja odotin pääsyä lähemmäs kotia. Ja vihdoin, 11 vuorokautta syntymän jälkeen ambulanssi tuli hakemaan pienen tyttäremme kohti kotia.

Voi niitä aikoja, kun jokainen pierukin oli onnen aihe!

En ole koskaan ollut yhtä yksinäinen kun olin sairaala-aikanani. Luin keskosuudesta ja opin tulkitsemaan vauvaani sekä laitteita. Opin toimimaan nopeasti, jottei lämpö karkaisi. Opin puhdistamaan nenämahaletkun ruuan jälkeen ja ujuttamaan vitamiinit ja muut suoraan suuhun. Opettelin syöttämään Häntä, vaikka se oli kieltämättä pelottavaa. Luin tilastoja ja muiden kokemuksia, kyselin (myös typeriä) kysymyksiä hoitajilta ja lopulta pelkäsin jo apneoita. Ja naps vain, ne loppuivat. Iloitsimme kerätyistä grammoista ja rikki menneistä senteistä, iloitsimme hereilläoloajasta ja siitä, jos vauva sai itse kakattua. Voi niitä aikoja, kun jokainen pierukin oli onnen aihe! Istuin lukemattomat tunnit sairaalan sängyssä vilkuillen monitoria ja etsien lisää tietoa. Kotona järjestelin 50&56cm vaatteet pois lipastosta ja asettelin 44cm kauniisiin riveihin. Isompia takapakkeja Hän ei koskaan oikeastaan saanut. Pelottavin kokemukseni oli itsessään sektio sekä se alun epätietoisuus. Edessä oli vielä viikkojen sairaalaelo ja ajatus kodista ja tavallisesta vauva-arjesta tuntui ikuisuuksien päässä olevalta jutulta. Askel askeleelta kuitenkin Hän näytti meille, että Hänestä tulee upea yksilö. Hän karisteli laitteita ja diagnooseja siihen tahtiin, että kotiin lähdimme rv 36+5 pienen, mutta terveen tytön kanssa.

Useat halusivat tulla vierailemaan heti sairaalaan, mutta ikävä kyllä keskosmutsin on oltava se tyly, joka kieltäytyy.

Minua suututti kommentit siitä, ettei mun tarvinnut synnyttää tai olla viimeisimmilläni raskaana. Ihan kuin olisin päässyt jotenkin etuoikeutettuun asemaan, saadessani loppuraskauden sijaan pelätä tyttäreni tulevaisuuden ja hengen puolesta. En ikimaailmassa sanoisi olevani onnekas, ettei minun tarvinnut synnyttää. Olin osa leikkauskalustoa, enkä koe synnyttäneeni lainkaan, vaikka synnytyshän se sektiokin on. Olen etuoikeutettu siitä, että tyttäreni syntyi elävänä. Se ei ole itsestäänselvyys, vaikka yleisenä oletuksena keskosmaailmassa onkin, että 30viikon ollessa täynnä, mahdollisuudet ovat erittäin hyvät, mikäli komplikaatioita ei tule. Olen etuoikeutettu, että meillä ei niitä tullut. Useat halusivat tulla vierailemaan heti sairaalaan, mutta ikävä kyllä keskosmutsin on oltava se tyly, joka kieltäytyy. Lopulta en jaksanut edes vastata viesteihin, enkä siinä mielentilassa missä sairaala-ajan olin, edes muistanut vastata kuin heille, jotka ovat oikeasti päivittäin kanssamme. Keskosmutsi käy suihkussa desinfiointiaineissa keskimäärin 30 kertaa minuutissa, enkä henkilökohtaisesti ainakaan halunnut yhtäkään halausta tai kädenpuristusta. Jokaisen kahvaan koskemisen jälkeen uusi kerros käsidesiä. Ei kauppoja, ei kahviloita ja kun vihdoin ulos lähdimme, vaunuverho pysyi tiukasti kiinni. Ei vierailijoita kotiin, varsinkaan lapsia. “Ei käy. Anteeks, toivottavasti ymmärrät”, jokaisen viestin perään. Huonoa omatuntoa siitä, etten halunnut kenenkään tulevan lähelle lastani, vaikka tein sen täysin suojellakseni pientäni.

Me menetimme kolmanneksen raskaudesta, mutta saimme terveyden. Se, jos mikä, on etuoikeus.

Anyways, pikkukeskosen vanhemmuus ei ole etuoikeus, se ei ole tavoiteltava juttu. Se on henkinen vuoristorata ja jatkuva pelko. Se on onnea ja iloa, kyyneleitä ja huolta. Lapsen kuuluisi kasvaa kodussa keskimäärin 37-42viikkoa. Hän ei ole valmis maailmaan vajaat 31viikkoa vatsassa vietettyään. Se tuo mukanaan käsidesin tuoksun ja itsensä syyllistämisen, vaikka fakta onkin, ettei siitä voi itseään syyttää. Ei sillä, että faktatieto muuttaisi mitään, vikahan on aina minussa. Se, että saa terveen lapsen raskausviikoilla 30+5, on etuoikeus. Kaikilla näin ei ole, ja osa pienemmistä ja suuremmista syntyneistä ovat menettäneet osan terveyttään. Me menetimme kolmanneksen raskaudesta, mutta saimme terveyden. Se, jos mikä, on etuoikeus. Patologin tutkimuksessa selvisi veren johtuvan synnytyksen käynnistymisestä, ja istukasta löytyi infarkteja. Nopealla googlettelulla olin onnellinen siitä, että pieni tyttäreni lähti syntymään paljon ennen laskettua aikaa. Onneksi tuli ablaatioepäily, muuten tarinamme päättyisi luultavasti järjettömään tuskaan ja enkelin siipiin.

Naisena olen epäonnistunut pahasti, mutta äitinä olen ikuisesti kiitollinen siitä, että Suomen keskoshoito mahdollisti meille tämän. Kauniin, jo puolimetrisen tyttären, ja tukea ja turvaa vaikeina hetkinä. Olen ikuisesti kiitollinen jokaiselle, joka auttoi ja huolehti tyttärestäni hänen alkutaipaleellaan. Kiitollinen niistä tsemppaavista sanoista, kun olin aivan rikki ja loppu. He opettivat mikä on normaalia ja mikä ei, he ajoivat turhat huolet pois ja toivat tilalle ilonaiheita. He pitivät huolta pienenpienestä vauvastamme ja samalla meistä, väsyneistä vanhemmista. He naurattivat ja toivat valoa synkkinä hetkinä. Keskolan hoitajat, teette uskomattoman upeaa työtä. Te olette oikeita sankareita, ja toivon, että jokainen keskolassa työskentelevä tietää, kuinka helvetin suuri merkitys heillä on vanhempien mielenterveyden kannalta. Kuinka upeaa työtä he sydämensä kera tekevät.

Olen maailman suurimman kiitoksen ja anteeksi pyynnön velkaa tyttärelleni. Kiitollinen siitä, että Hän on. Hän on minun sankarini, selviytyjäni ja taistelijani.

—

Jos asut Vaasan seudulla, olet keskosen vanhempi ja kaipaat vertaistukea, Facebookista löytyy minun ja keskosäitikaimani ylläpitämä ryhmä nimellä Vaasan alueen keskoslapsen vanhemmat. Tervetuloa! <3

—

psst! Ootko huomannut, että blogini on lähtenyt mopolla moottoritielle Inspiration Blog Awards -äänestyksessä Arjen Sankari -kategoriassa? Mikäli koet, että Shitty is the new black olisi äänesi ansainnut, käy jättämässä se tänne! Kiitos <3