Enpä olisi uskonu, että tulen kirjoittamaan tänne blogiin lapsen VAIHEIDEN lisäksi äidin vaiheista! Niin kuin noissa lapsien vaiheissa ei jo olisi tarpeeksi ? Kuitenkin niiden tajuamisen ansiosta, osaisin heti ajatella omia töihinpaluutunteitani vain väliaikaisina ja ohimenevinä.
Tätä uutuuden viehätystä kesti muutama viikko, kunnes huomasin uusvanhan tunteen nousevan pintaan. Ikävän.
Ehkä muistatte, kuinka innoissani olin palaamassa töihin. En löytänyt oikeasti yhtäkään huonoa puolta asiasta, vaan kaikki oli vain vaaleanpunaista hattaraa. Joka kerta, kun söin rauhassa, muistin nauttia siitä ja aina kun kävin vessassa ja lukitsin oven, ihmettelin asiaa (joskus ääneenkin!). Tätä uutuuden viehätystä kesti muutama viikko, kunnes huomasin uusvanhan tunteen nousevan pintaan. Ikävän.
Aloin kyseenalaistaa töiden jälkeen yhdessä vietetyn aikamme laatua ja asettaa paineita siitä itselleni.
Ikävä hiipi hieman salakavalasti takavasemmalta mieleeni ja jäin vähän väliä miettimään, mitäköhän lapseni tekee juuri sillä hetkellä isinsä kanssa tai mikäköhän leikki on nyt käynnissä. Edelleen minulla oli ne vaaleanpunaiset lasit päässä lakisääteisiä kahvipausseja kohtaan, mutta paussit kuluivat selatessa isin lähettämiä kuvia lapsestamme. Aloin kyseenalaistaa töiden jälkeen yhdessä vietetyn aikamme laatua ja asettaa paineita siitä itselleni. Piti tehdä kaikkea erilaista ja aktiivista – vain oleilu yhdessä ei riittänyt. En malttanut (enkä ihan malta vieläkään) antaa aikaa iltaisin itselleni tai harrastaa, vaan töiden jälkeen kipitin kiireen vilkkaa kotiin. Mutta mikä tässä tilanteessa ja ajatuksissani oli tällä kertaa poikkeuksellista: Tiedostin heti tämän olevan todennäköisesti vain vaihe.
Edelleen ikävöin päivisin lastani ja iloitsen isin lähettämistä kuvista, mutta kahvipaussien ajaksi jätän kännykän työpisteelle.
Ja niin se olikin. Edelleen ikävöin päivisin lastani ja iloitsen isin lähettämistä kuvista, mutta kahvipaussien ajaksi jätän kännykän työpisteelle. Töissä käyminen tuntuu edelleen hyvältä ja tiedän edelleen, että se oli minulle ja perheellemme paras ratkaisu. Ikävän tunne ei ole enää jatkuvasti päällimmäisenä mielessä, mutta kotiin pääsemistä odotan edelleen malttamattomana – varsinkin mitä lähemmäs päästään kello neljää. Vieläkään en malta antaa aikaa itselleni heti töiden jälkeen, mutta alun videoitkuhälyttimen tuijottamisen sijaan katson iltaisin hömppäsarjoja, luen tai ihan vain olen ja nautin hiljaisuudesta. Otan pitkiä kylpyjä tai saunon mieheni kanssa.
Uskon, että tämäkin vaihe menee ohi. Välillä saatan sukeltaa vielä uudelleen syvälle ikävöintiin tai uppoutua työhön niin, että ikävä unohtuu täysin. Varmasti lapsen päiväkodin aloittaminen tuo uudet tunteet mukanaan ja töiden jälkeen harrastaminen ottaa oman siivun syyllisyydentunteen lisäämisestä. Mutta ne on kaikki ihan okei. Nehän ovat vain niitä jokaisen vanhemman rakastamia vaiheita.
psst! Instagramimme storyistä löytyy melkein päivittäin isiukon minulle kotoa lähettämiä kuvia ja videoita!
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.