Hauska, miten huomaan nyt toista lasta odottaessani äiti-Sariannan itseluottamuksen muutokset aiemmassa raskaudessani. Ei sitä tuoreena äitinä osannut tarkastella lainkaan objektiivisesti, mutta nyt huomaan, kuinka itseluottamus on vuorotellen noussut ja laskenut kaikki nämä äitiyden 24 kuukautta!
Aluksi, esikoista odottaessani, olin melko itsevarma. Olin varma, että minusta ei tule mitään äitylihömpöttäjää ja koko perheellisten maailma kauhistutti minua. Bloggaajakollega-Susanna käytti mielestäni hyvää termiä sanoessaan, että esikoista odottaessa sitä melkeinpä ”kapinoi” stereotypistä äitimuottia vastaan. Niin minäkin tein ja teen osaltani edelleen olemalla avoimesti pihalla lapsen uusien kehitysvaiheiden kanssa! Joka tapauksessa: tunnistan helposti tuon mainitun ”kapinan”.
Auta armias, jos menet kysymään näitä mieltä askarruttavia asioita facebookin vauvaryhmissä.
Synnytykseni mennessä AIVAN erilailla kuin mielikuvissani, sain ensimmäisen kolauksen itsevarmuuteeni. En kuitenkaan usko sen olleen isoin syy, miksi itseluottamus otti osumaa. Sitä vaan on kertakaikkiaan niin h*lvetin rullalla kaiken uuden ja ihmeellisen edessä. Miten päin tää vaippa pitikään laittaa? Koska saikaan leikata kynnet ekan kerran? Onko tuo nyt sitä karstaa? Miks tää vauvan kakka on vihreetä! Hetkinen, mikäs näppy tämä täällä pyllyssä on!? Auta armias, jos menet kysymään näitä mieltä askarruttavia asioita facebookin vauvaryhmissä. Sinnehän sä et raskauskapinoissasi liittynyt etkä haluaisi liittyä nytkään, mutta ehkä sieltä löytyisi vastaus? On siellä toki fiksujakin vastauksia, mutta suurin osa vastauksista saa sulle vaan paskemman ja tietämättömämmän olon. Ei tästä äitiydestä tuu yhtään mitään!!
…mutta, minä olin jo tossa somen ja hormonien (!!) myllyttämässä paskamyrskyssä äiti-itsetuntoni kanssa.
Kipsulla oli napatyrä muutaman kuukauden iässä ja vaikka asian tiesin ja näin itsekin, vedin herneet sekä äidilleni että anopilleni, kun he mainitsivat viattomasti asiasta. Muistan miettineeni (ja miehelleni paasanneen), että ”Varmaan nauttivat kun saivat sanoa ton tällaselle mitään osaamattomalle äidille!!”. No, eivät ”nauttineet”. Mainitsivat täysin vilpittömästi asiasta ohimennen, mutta minä olin jo tossa somen ja hormonien (!!) myllyttämässä paskamyrskyssä äiti-itsetuntoni kanssa.
En kysy niiltä tietyiltä ihmisiltä apua ja mielipiteitä siksi, että uskoisin saavani minua miellyttävän vastauksen vaan siksi, että eriäviäkään mielipiteitä ei tuomita ja ollaan avoimia keskustelemaan asioista.
Nyt kahden vuoden äitiuran jälkeen voisin sanoa, että itseluottamukseni alkaa olla sopivassa balanssissa. En todellakaan tiedä kaikkea enkä missään nimessä luulekaan niin! Mutta tiedän, keltä kysyä apua. En kysy niiltä tietyiltä ihmisiltä apua ja mielipiteitä siksi, että uskoisin saavani minua miellyttävän vastauksen vaan siksi, että eriäviäkään mielipiteitä ei tuomita ja ollaan avoimia keskustelemaan asioista. Taaperojengimme äidit ovat tällaisia. Myös keskosäitikaverini kuuluu niihin, kenen kanssa voin keskustella ilman tuomitsemisen pelkoa. Sitten on vielä juurikin nuo minua aiemmin muka-loukanneet oma äitini ja anoppini.
Nykyään osaan myös erottaa ”musta tuntuu”-faktat oikeista ja suhtautua varauksella myös neuvolan ohjeisiin. Osaan hakea ajankohtaista tietoa eri teemoista oikeista paikoista ja osaan vaatia perusteluita minusta oudoilta kuulostaville neuvoille. Lisäksi tunnen oman lapseni.
Vierailija says
Ah, noi netin vauvaryhmät on kyllä jotain aivan jäätävää. Siellä syynätään jotain pilttipurkin tuoteselostetta ja kauhistellaan, jos joku käyttää raskausaikana kynsilakkaa. Ainakin niissä saa päivän naurut jos ei muuta 😀
ShittySarianna says
Älä muuta sano… ja sitte saadaan jotain sairasta mielihyvää siitä, jos onnistutaan huomauttaa jostain typerästä asiasta 😉