Täällä Englannissa vietetään tänään äitienpäivää. Sen kunniaksi tekstiä äitien inhimillisyydestä vanhan blogin puolelta 🙂
Yksi parhaimmista jutuista koko äitiydessä on se, että on huomannut ympärilläkin olevien äitien inhimillisyyden. Varsinkin sen oman. Että hän ei olekaan vain se superihminen, vaan hänkin on ollut olemassa ennen minua. Hänkin on opetellut minun kanssani kuinka olla äiti ja oman äitinsä kanssa, kuinka olla tytär.
Kun tietää oman historiansa, mokansa ja synkimmätkin salaisuutensa, tuntuu uskomattomalta olla äiti.
How I met your motherissa on jakso, jossa Marshall metsästää ystäväänsä, joka on lisännyt hänestä nuoruuden sekoiluvideon youtubeen (?). Mietin raskaana jaksoa katsoessani, että luojan kiitos, kaiken videoiminen alkoi vasta omien teinivuosien jälkeen. Kun tietää oman historiansa, mokansa ja synkimmätkin salaisuutensa, tuntuu uskomattomalta olla äiti. Äiti -sana on niin symbolinen. Tulee heti mieleen jokin oletusarvo ja kun yrittää itseään sovittaa siihen muottiin, on kun laittaisi kypärälakkia vauvalle. Ei meinaa mennä. En tiedä enkö ole aiemmin kuullut vai enkö ole vain laittanut merkille, mutta monet asiat viestivät omien läheisten äitien olevan todellakin vain ihmisiä omien aikoinaan maksettujen oppirahojensa kera.
Ne saappaat tuntui TODELLA isoilta täytettäväksi ja sairaalalla syvimmässä kuopassa pyöriessäni mietin, kuinka epäreilua on Kipsulle, kun hän syntyy minunlaiselle äidille ja omani on niin mahtava.
Jo ennen raskautta jännitin (niinkuin varmasti moni muukin), kuinka ikinä pystyn olemaan se kuuluisa hyvä äiti. Mallin olen saanut omiltani eli mielestäni parhailta. Halusin olla huolehtivainen, mutta en hössöttäjä. Rento, mutta turvallinen. Hellivä, mutta itsenäinen. Varovainen, mutta rohkaiseva. Lempeä, vilpitön ja rakastava. Kaikkea, mitä oma äitini on minulle. Ne saappaat tuntui TODELLA isoilta täytettäväksi ja sairaalalla syvimmässä kuopassa pyöriessäni mietin, kuinka epäreilua on Kipsulle, kun hän syntyy minunlaiselle äidille ja omani on niin mahtava.
Kunpa olisin silloin jo tiennyt, että kaikista tärkein on rakkaus.
Onneksi nyt tiedän, että kunhan rakastan lastani estoitta koko sydämelläni, hän kyllä antaa pienet erehdykseni ja sekoiluni anteeksi.
Molemmathan opimme jatkuvasti uutta toisistamme. Vauvahan (tai oma äitini) ei minulle niitä paineita hyvästä äitiydestä anna, vaan minä itse. Niin kuin minä en tiennyt aluksi täysin kuinka olla tyttäreni äiti, ei hänkään tiennyt täysin, kuinka olla tyttäreni. Oppiminen tuskin koskaan loppuu, mutta rakkaus säilyy ikuisesti.
Leave a Reply
You must be logged in to post a comment.