Ninni halusi herätellä keskustelua blogissaan, miksi hän ja useat kanssasisaret tuntevat itsensä huonommiksi, kun elopaino ylittää normaalin rajat? Aloin miettiä omaa kehonkuvaani ja kuinka se on muuttunut vuosien saatossa. Omalla kohdallani ei voi ylipainosta puhua enkä ole koskaan kokenut olevani jumppatrikoissa muiden katseiden armoilla. Oman tuomitsevan katseeni armoilla olen jatkuvasti.
En tiedä oliko syy vai seuraus, mutta kilpirauhasen vajaatoiminta hyppäsi mukaan remmiin.
Raskautumisen yrittäminen murensi hiljalleen rakkauttani omaa kehoani kohtaan. Se paska ei tehnyt mitä sen kuuluu. Aloin tekemään “pientä kiusaa” sille, koska sehän kiusasi minua. Tiedän kyllä nyt, kuinka todella typerältä tuo kuulostaa, mutta silloin halusin vain jotenkin jopa “kostaa”. Asiat, jotka tuottivat minulle tai keholleni mielihyvää, olivat kiellettyjä. Esimerkkinä nyt vaikka hyvä ruoka. Kusin jatkuvasti salaa omiin muroihini ja yhtäkkiä huomasin, että olin laihtunut tutusta 62 kilosta 54 kiloon. En tiedä oliko syy vai seuraus, mutta kilpirauhasen vajaatoiminta hyppäsi mukaan remmiin.
Voisi sanoa, että pääni ja kroppani suhde korjautui aika pitkälle, kunnes kroppani taas petti minut ja yritti tappaa lapseni.
Raskautuessani koin vihdoin onnistumisen tunteen ja olin aika tarkka ruokailuissanikin. Aloin harrastaa suht’ säännöllisesti liikuntaa kunnes aloin pelätä, että urheilu voisi jotenkin vahingoittaa vauvaani. Raskauteni oli mielestäni kaikin puolin aika helppo. Selkäkipu oli läsnä jo aika varhaisesta vaiheesta, mutta se oli pientä verrattuna ympäri vuorokauden laattaaviin kavereihin. Voisi sanoa, että pääni ja kroppani suhde korjautui aika pitkälle, kunnes kroppani taas petti minut ja yritti tappaa lapseni. Niin kamalalta kun tuo näyttää ja kuulostaa, niin noin koin ja koen edelleen. Kehoni takia lapseni revittiin tähän maailmaan aivan liian aikaisin ja kehoni takia sekä tyttärelleni että minulle olisi voinut käydä todella huonosti.
Imetyksen onnistuminen näinkin pitkälle saakka on saanut minut pikkuhiljaa antamaan keholleni anteeksi.
Ihmettelen usein itseni ja läheisteni kanssa, miksi imetyksestä on tullut minulle niin elämää suurempi asia. Välillä imetys on ollut aivan perseestä ja useamman kuukauden vähintään viikottain jompi kumpi itki imetyksen aikana tai sen jälkeen. Olen ollut niin loppu koko touhuun, että miehenikin vihjasi, josko olisi fiksumpaa vain siirtyä pulloiluun – onhan Kipsu jo 10 kuukautta. Silti jatkoin ja vihdoin alkaa helpottaa. Uskon, että syy jo överiksi menevään sinnikkyyteeni piilee yllä. Imetyksen onnistuminen näinkin pitkälle saakka on saanut minut pikkuhiljaa antamaan keholleni anteeksi. Tie on vielä pitkä, mutta askel kerrallaan.
Piia/Piiabiia Atelier says
Ihana, rehellinen kirjoitus.❤️ On tärkeää saada eheyttäviä kokemuksia ja kaiken kokemasi jälkeen onnistunut imetys on varmasti juuri sellainen. Kunnioitettavan polun olet kulkenut tähän saakka päästäksesi!
ShittySarianna says
Voi vitsi, kiitos ihanasta kommentista ? ?