Osa blogin ig-seuraajista tietääkin, mutta mulla kuoli läheinen huhtikuun alussa. Arvatenkin oon itkenyt silmät päästäni enemmän ja vähemmän koko huhtikuun ja se onkin saanut mut miettimään – voiko sanoa – tunnekasvatustani? En ees tiedä onko tää oikea sana, mutta tarkoitan tällä siis omaa esimerkkiäni lapselleni tunteiden näyttämisen ja käsittelyn kanssa.
Haluanko siis ottaa lastani mukaani tilanteeseen, jossa hän voisi joutua nähdä minun itkevän?
Oma itkemiseni on aina ollut musta jotenkin noloa. Ehkä jopa sellainen reaktio, jota olen hävennyt. Myös muiden itkiessä ahdistun enkä oikein tiedä, minne päin katsoa ja miten suhtautua, vaikka muiden itkua en nolona pidäkään. Tiesin, että hautajaisissa tulen itkemään, vaikka (niinkuin aina) sitä vastaan taistelin viimeiseen asti. Haluanko siis ottaa lastani mukaani tilanteeseen, jossa hän voisi joutua nähdä minun itkevän? Miksi saattaisin hänet niin kiusalliseen tilanteeseen? Vai onko tilanne edes kiusallinen hänen mielestä (vielä)?
En muista koskaan nähneeni kovinkaan monen läheiseni – sukulaisen tai ystävän – itkevän. Ihan muutamia kertoja. Oon useamman kerran huomannut, kuinka tyttäreni alkaessa kiukutella toiset säntäävät katse-etäisyydelle ilmehtimään tai pitämään jotain ihmeellistä PULIPULIKUKKULUURUUTITTIDII-mölinää, että lapsi ei suuttuisi lisää. Itse taas ajattelen, että jos se pipon päähän laittaminen ärsyttää, saa kiukuttaa… Mutta pipo laitetaan päähän silti. Pian se koettelemus on ohi. Miksi lasta ei saisi kiukuttaa? Tunnehan se on siinä missä ilokin. Uskon, että negatiivisten tunteiden peittely on Suomessa todella yleistä vai miten te näette asian?
(Reipas-)Sanaa käytetään usein tilanteissa, joissa lapsi on surullinen, pahoittanut mielensä tai satuttanut itseään. Miksi silloin pitäisi olla reipas?
Koen lasta reippaaksi kehumisen joskus aika ristiriitaisena. Ei aina tarvi olla reipas eikä se itseasiassa mielestäni ole edes imarteleva kehu. Sanaa käytetään usein tilanteissa, joissa lapsi on surullinen, pahoittanut mielensä tai satuttanut itseään. Miksi silloin pitäisi olla reipas? En minä ainakaan ole. Kiroan kuin merimies. Miksi ei saisi itkeä tai olla olematta reipas? Surettakoon lasta sitten lattialle tippunut naksu tai oven väliin jäänyt sormi. Mitä jos päiväkotiin mentäessä ei oltaisikaan reippaita vaan rehellisesti todettaisiin, että “varmasti jännittää (äitiäkin!), mutta iltapäivällä voidaan jutella päivästä, sen sisältämistä tapahtumista ja tunteista yhdessä?”. Mitäänhän en asiasta oikeasti tiedä, mutta tällaisia ajatuksia mun pienessä päässä pyörii. Käytän itsekin sanaa reipas vähän väliä, mutta juurikin noissa aiemmin mainituissa “väärissä” tilanteissa.
Kyyneleet eivät ole pahoja tai piiloteltavia. Ne kertovat tarinaa.
Hetki sitten minä surin hautajaisissa. Lapseni edessä. Häpeilemättä annoin kyynelten valua poskillani ja ikävöin läheistäni. En ollut reipas, vaikka aluksi ehkä jostain sellaisesta suhtautumisesta tilaisuuteen haaveilinkin. Mitä opin tästä menetyksestä? Sen, että jos haluan näyttää positiiviset tunteet lapselleni, minun tulee näyttää myös ne ikävätkin tunteet. Ne kaikki ovat osa inhimillisyyttä ja ilman toista tunnetta, ei välttämättä näe toisen tärkeyttä. Kyyneleet eivät ole pahoja tai piiloteltavia. Ne kertovat tarinaa. Tarina voi olla vääriin jalkoihin menneistä kengistä tai rakkaan menetyksestä. Molemmat syyt ovat ok.
Osaatko sä itkeä?
ps. Juuri sopivasti Vauvan etusivulla komeili artikkeli “Kiukkukurssi osa 1: Miksi lapsen kiukku on aikuiselle niin hankala tunne?“.
Satu K. says
Juurikin näin. Ajattelen itse, että tunteet ovat osa elämää ja niiden pitää antaa näkyä, toki järkevyyden rajoissa. Eihän tunteita opi hallitsemaan, jos ei anneta mahdollisuutta tuntea niitä. ?
Julkisesti itkemistä en pelkää, mulla aika helposti tuleekin kyyneleet silmiin. Toki olen oppinut hallitsemaan tätä, enkä joka käännöksessä purskahda itkuun. Hautajaisissa viime syksynä itkin vuolaasti ja lapsen nähden. Ei se sitä ehkä vajaan vuoden ikäisenä ymmärtänyt, mutta haluan näyttää lapselleni, että aikuinenkin voi olla surullinen/kiukkuinen/peloissaan ja se on täysin ok. ❤️
ShittySarianna says
Just niin ❤️❤️
Vierailija says
Itselleni tärkeissä asioissa mulle tulee helposti kyyneleet silmiin. Silti voin itkun jälkeen nauraakin helposti jos asia kääntyy positiiviseen suuntaan. Tätä exäni ei ymmärtänyt. Olin epätasapainoinen. Ei saa itkeä. Nauraakin saa mutta ainakaan ei saa itkeä.
ShittySarianna says
No just tämä! Positiiviset tunteet saa näyttää (hillitysti nekin), mutta negatiivisia ei.