Tiesitteks, että huhtikuu on ollut sektiotietoisuuskuukausi? En mäkään. Sen kunniaksi voisin näin kuun loppuun kirjoittaa omasta suhtautumisesta arpeeni näin uuden raskauden edetessä. Lopussa myös kuva arvesta – näin kaksi vuotta hätäkeisarileikkauksen jälkeen.
En ajatellut raskauden enää koskaan olevan vaihtoehto minulle.
Kun lähdimme sairaalasta vajaa kaksi vuotta sitten kotiin, lääkäri muistutti sektiohaavan paranemisen ja seuraavan raskauden välistä. Se tulisi olla vähintään vuosi – mieluiten kaksi. Rehellisesti sanottuna en kauheasti ottanut tuota kuuleviin korviini. En siksi, että en olisi uskonut vaan siksi, että en ajatellut raskauden enää koskaan olevan vaihtoehto minulle. Olin kokenut jo yhden liian aikaisin keskeytyneen raskauden ja synnytyksen, jonka koin epäonnistumisena – pääni ei kestäisi enempää. Niin vain tässä silti ollaan. Raskaana. Viikolla 22. Ja se tuntuu enemmän kuin oikealta.
Jostain syystä tämä raskaus tuntui jo alusta asti todella oikealta ja luonnolliselta. Näin kuuluikin tapahtua. Jo alusta asti on ollut ihmeen luottavainen ja jopa positiivinen olo. Sen sijaan, että edellinen kokemus pelottelisi minua liiaksi, olen päättänyt ajatella positiivisesti eikä se – ihme kyllä – ole edes niin vaikeaa. Saan myös jatkuvasti “uskon vahvistuksia” asiasta: raskauduin huonoista prolaktiini- ja kilpirauhasarvoista huolimatta, kilpirauhasarvo (tsh) on laskenut normaalin rajoihin itsellään (vaikka raskauksissa se usein nousee) ja viimeisenä, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, istukka on takana ja melko ylhäällä. Istukan paikkaa pelkäsin ehkä eniten. Olin lukenut, että istukka saattaa arpeutua sektioarpeen kiinni ja sitä ehdin jo hetken kauhistellakin. Mutta ei! Se oli parhaalla mahdollisella paikalla ajatellen minun raskauttani.
No mitenkäs sitten tuo hätäsektioarpi voi? Se haalenee päivä päivältä eikä siihen ole sattunut lainkaan, vaikka maha on ottanut jo aika koviakin kasvupyrähdyksiä. Toki tiedän, että tuo voi helposti muuttua, mutta olen selvinnyt jo 22 viikkoa ilman sen kummempia arpikipuja! Mitä henkiseen puoleen tulee, arpi muistuttaa edelleen minua tavallaan epäonnistumisesta. Kun katson sitä, minulle tulee mieleen se, kuinka tämä samainen keho, jota nyt kehun, yritti tappaa esikoiseni.
Se myös pelasti hänet. Ja minut.
Ja nyt se on toiminut moitteettomasti: mahdollisimman huomaamattomasti. Ennen kuin voin mennä synnyttämään, minun täytyy antaa anteeksi keholleni ja luottaa siihen. Tämä raskaus on kyllä edesauttanut tuon tien käymisessä äärettömästi.
Tanja says
Ensin haluan onnitella tästä toisesta raskaudesta 🙂
Minulla on myös tehty hätäsektio ja arpi samanlainen kuin sinulla. Tosin tuosta hätäsektiosta on nyt aikaa 25 vuotta ja sen jälkeen olen saanut 2 lasta lisää, 23 ja 16 vuotta sitten, molemmat syntyneet normaaliteitse.
Tuohon hätäsektioon päädyttiin 2 vuorokauden synnyttämisen jälkeen, kun lapsi ei päässyt laskeutumaan tarpeeksi. Pojalla oli napanuora molempien olkapäiden ympäri kuin henkselit. Hiukset oli jo näkyvissä, kun meidät kärrättiin saliin leikkausta varten, mutta hoitajat ei onnistuneet saamaan napanuoraa vapaaksi.
Joskus on harmittanut tuo arpi, koska se on edelleen näkyvä, mutta toisaalta se pelasti todennäköisesti meidän molempien hengen, ainakin mitä lääkärit sanoivat tuolloin.
ShittySarianna says
Voi jestas, miten onkaan voinut mennä noin solmuun napanuoran kanssa lapsi! Onneks on ammattitaitoa tuollaisiinkin tilanteisiin ja kaikki meni lopulta hyvin ?
Kiitos! ?❤️