Aloitan tämän tekstin täräyttämällä heti kärkeen, että huonosti. Parisuhteemme oli alusta asti ollut hyvin helppo ja ongelmaton, joten riidoilta oli säilytty rehellisesti sanottuna lähestulkoon kaikki kolme vuotta ennen lapsenyritystä. Kun mutkattomaan elämäämme tulikin ensimmäisenä ongelmana tämän tason koukero, emme osanneet käsitellä sitä. Hiljenimme.
Kumpikaan ei osannut sanoa toisen mielestä oikeita asioita.
Jos pääsisin ajassa taaksepäin, kehottaisin meitä ehdottomasti avaamaan suumme. Tai avasimmehan me, mutta kumpikaan ei osannut sanoa toisen mielestä oikeita asioita. Mieheni halusi pysyä positiivisena ja täyttää elämänsä muilla asioilla, jotta lapsettomuutta ei tarvitsisi miettiä. Minua ärsytti se positiivisuus enkä halunnut kuulla niitä kulutettuja latteuksia, kuten “ei sen kuulukaan olla helppoa” tai “kyllä se siitä”. Nousee karvat pystyyn edes kirjoittaa nuo! Minä otin asian puheeksi vähän väliä, vaikka T olisi halunnut käsitellä sitä suomalaiseen tapaan – jättää käsittelemättä.
Miehelläni ei ymmärrys riittänyt – onko ihme?
Yhtäkkiä ilmoitin, että en haluakaan lapsia enkä ole koskaan niitä halunnut. Taisi olla defenssi, kun en jaksanut enää hakata päätäni seinään. Ystäväni kuuntelivat (ja hämmästelivät) yhtäkkistä kelkan kääntöäni, mutta yrittivät ymmärtää. Miehelläni ei ymmärrys riittänyt – onko ihme? Ensiksi unelmoidaan lapsesta, mutta yhtäkkiä moukaroinkin sen toiveen enkä enää halua yrittääkään. Hän järkyttyi, joka sai minut perääntymään lisää ja päätimme olla puhumatta koko asiasta kesän 2016 ajan.
Lopulta tulimme tulokseen, että seuraava liike on koeputkihedelmöitys.
Syksyllä nostimme kissan pöydälle ja puhuimme asiasta kuin aikuiset. Tai T antoi minun manata epäreilua universumia ja vain kuunteli. Lopulta tulimme tulokseen, että seuraava liike on koeputkihedelmöitys. Sitä ei tarvittukaan, koska toivon kipinä olikin muuttunut konkreettisemmaksi ja Kipinämme oli jo matkalla.
Puolison olkapää ja syli tekevät varmasti samaa itselle, kuin kenguruhoito vastasyntyneelle keskoselle. Se parantaa.
Aina ei tarvita sanoja.
Etna says
Kuulostaa tutulta. Meillä tosin ensimmäinen lapsi sai alkunsa heti. Shokki oli siis aika iso kun raskaus päättyi hätäsektioon rv25, olimme tuolloin 21-&22-vuotiaita. Emmekä tosiaan osanneet käsitellä. Puoliso vaikeni, ja minä itki. Ja itkin. Ja sama sitten sekundäärisen lapsettomuuden/keskenmenojen kanssa esikoisen jälkeen. ;/
ShittySarianna says
<3 <3