Meidän kolmevuotiaan ajantaju on niin kierossa, että välillä oon iteki aivan sekasin. Kaikki logiikka katoaa ajankohtien osalta esikoisen puheissa ja lause “mennään nyt, koska meillä on kiire/x odottaa meitä” saa lapsen hidastelemaan vielä lisää. No, eipä sitä loogisuutta varmaan voi oikein noin pieneltä vaatiakaan? Missään asiassa!
Mitä kovempi kiire on, sitä enemmän lapsi hidastelee
Jos jotain oon nyt viime aikoina oppinut niin sen, että hoputtaminen saa lapseni vain toimimaan entistä hitaampaa. Vaikka olisi kuinka kiire, mun tulee esittää, että oon kiireetön kuin pilven hattara. Heti, jos lapsi edes aistii meillä olevan hoppu, hän alkaa riisumaan vaatteitaan tai leikkimään lelulla, joka ei ole kiinnostanut kuukausiin. Siispä olen oppinut feikkaamaan kiireettömyyttä, mutta sitäkään ei saa viedä yli. Lapset haistaa feikkaukset!
Kaikki tapahtuu huomenna, viikonloppuna tai torstaina
Yleisimmät ajankohdat on huomenna, torstaina tai viikonloppuna. Jos pyydän siivoamaan lelut, hän vastaa, että huomenna. Jos pohdin, koska mentäisiin leikkipuistoon, hän vastaa, että torstaina. Jos kysyn, koska hän tekee isin kanssa pitsaa ja käy saunassa, hän vastaa, että viikonloppuna. Näistä viimeisin pitää oikeasti paikkaansa, mutta ensimmäinen on lähinnä ärsyttävä! Mistä lie oppinut.
Me vanhemmat olemme kiirehtimisen osalta toistemme ääripäät
En tiedä olenko hyvin iloinen vai huolestunut siitä, että olemme mieheni kanssa täysin ääripäät kiireen ja kiirehtimisen kanssa. Minä haluan olla joka paikassa – olkoot kyseessä kaverin tapaaminen kahvilla tai työpaikkahaastatrelu – ajoissa, kun taas mieheni on ajoittanut saapumisensa minuutilleen. Minulla on aikataulussa varaa yllättäville niskapaskoille tai uhmaspageteille, miehelläni ei. Oon miettinyt, millaista esimerkkiä me annetaan ja onko kumpikaan oikeasti hyvä. Oonko jatkuvalla kiireellä saanut lapsestani vastareaktion aikaan vai onko hän ottanut mallia mieheni maleksimisesta? Todennäköisesti tää on ihan kehityksellinen askel, mutta voi hyvänen aika, kuinka tämä vaatii kärsivällisyyttä tällaiselta hosujalta.
Toivottavasti lapset oppii ajantajun osalta sen kultaisen keskitien, mitä me vanhemmat emme oikein tunnu aina osaavan.
Vauva, äiti ja eroahdistus
Mikä toi on? -vaihe
Eihän tässä äitiydessä voi kun epäonnistua
Haha, meillä on ihan sama miehen kanssa toi ajoissa/minuutilleen tai vähän myöhässä oleminen. Mies yleensä vie taaperon päiväkotiin aamulla, mutta tänään oli minun vuoroni ja kun avasin auton oven päiväkodin pihassa, lapsi kysyi: “Saako kävellä?” Vastasin, että tietysti saa. Taapero tokaisi: “Isi yleensä kantaa”. :”DD Tuumasin sitten, että isillä varmaan on usein niin kiire, että sen on pakko kantaa ehtiäkseen töihin. 😀
No just tämä? miehen mielestä meidän lapsi on aamu-uninen ja mun mielestä ei. Varmaan, koska isi varaa vartin aikaa lapsen herätyksestä päiväkodin pihaan ja mä annan heräillä 10min rauhassa ennen ku alkaa tapahtua ees ?