Mua jännittää. Jännittää sekä tämän kirjoittaminen, että tulevaisuus. Tämä aihe tuntuu olevan niin kamalan arka ja helppo iskupaikka niille hieman ”paremmille äideille”, että lähes poikkeuksetta saan paska mutsi -leiman otsaani (ainakin itseltäni) aihetta koskeviin keskusteluihin joutuessani. Nimittäin kotiin jääminen ja sen takia jännittäminen!
Olin lopen kyllästynyt olemaan kotona ja kyllästymisestäni kärsi jo oman pääkopan lisäksi parisuhdekin.
Muistatte ehkä, kuinka valmis olin töihin viime lokakuussa? Olin lopen kyllästynyt olemaan kotona ja kyllästymisestäni kärsi jo oman pääkopan lisäksi parisuhdekin. Nyt kotiin jäämiseni on jälleen kulman takana ja se herättää todella ristiriitaisia tunteita. Vauva, jonka on laskettu syntyväksi elo-syyskuun-vaihteessa, on erittäin toivottu, mutta siitä huolimatta raskautumisen nopeus tuli yllätyksenä. Niin kuin moni varmasti tietää, esikoistamme yritimme sen kolme vuotta enkä ajatellut uuden raskauden olevan sen helpompaa – vaikka kovasti sitä toivoinkin.
Asetinko alusta asti aivan liian isot paineet itselleni siitä, millainen äiti haluan olla?
Pidennetyt viikonloput, joita olemme nyt viettäneet toukokuun alusta alkaen taaperon kanssa, ovat olleet ihania. 95%:ia ajasta mietin, kuinka onnekas olen, että minulla on noin helppo ja kultainen lapsi. Miksi ihmeessä en viihtynyt hänen kanssaan 1,5 vuotta pidempään kotona? Miten mulla keitti välillä niin kovaa? Vaikuttaako näihin tunteisiin se, että oikeasti pidän äärettömästi työstäni ja joka aamu lähden hyvällä mielellä duuniin? Vai oliko se ruokailujen haasteellisuus oikeasti niin raskasta minulle, että se varjosti koko arkea? Asetinko alusta asti aivan liian isot paineet itselleni siitä, millainen äiti haluan olla? Vastaus näihin kaikkiin on varmaan kyllä.
Mitä mä itse odotan kotiäitiydeltäni? Päädyin sitten vaihtoehtoon täydellisyys, jolla ammuin heti kärkeen itseäni omaan jalkaan.
Oonko hullu ajatellessani, että toisen kanssa osaisi olla rennompi? Jostain syystä uskon näin. Ehkä en stressaa samoista asioista kuin ekan kanssa. Kun esikoinen oli muutaman viikon, lähetin ystävälleni ihan tosissani viestin, että ”Kuinka paska äiti olen, jos en vaihda heti bodyä, kun siihen tulee puklua?”. En ihan oikeasti tiennyt, mitä mun pitäis tehdä, mitä multa odotetaan enkä varsinkaan: Mitä mä itse odotan kotiäitiydeltäni? Päädyin sitten vaihtoehtoon täydellisyys, jolla ammuin heti kärkeen itseäni omaan jalkaan.
Nyt tiedän, että en voi mitenkään olla täydellinen. Voi jestas, mä oon niin kaukana siitä, ettei tosikaan! Tälläkin kertaa tulen varmasti vahingossa jättämään kakkaa vauvan vaippa-alueelle, en tule muistamaan antaa joka päivä d-vitamiineja ja varmasti tälläkään kertaa en erota, onko vauvanvaate päivähaalari vai yökkäri. Tulen ärsyyntymään pienestä vauvasta öisin, vaikka hän ei tahallaan itkekään ja tulen varmasti pukemaan kuopuksellekin AIVAN liikaa vaatetta vaunu-unille. Mutta haittaako se? Ei. Lopettaisiko vauvani minun rakastamiseni näiden takia? Ei varmasti. Hänhän rakastaa kuitenkin alkuun vain tissejäni. Yritän siis palavasti ottaa seuraavan kotiäitiajan rennommin ja oikeasti nauttia tuosta ajasta.
ÄM says
Mielenkiintoinen ja ihanan rehellinen postaus. Olen itse jäämässä elämäni ekaa kertaa äitiyslomalle loppuvuodesta, kun esikoinen syntyy. Muakin jännittää. Eniten siksi, että olen jo monia vuosia odottanut haaveillen, että pääsisin jäämään kotiin pitkäksi aikaa. Rakastan olla kotona ja tehdä omia juttuja ja ajatus kotona olosta vieläpä pienen vauvan kanssa tuntuu tosi ihanalta. Mutta jännittää, jos se ei menekään niin. Jos en viihdykään kotona, kun ei enää ehdi tehdä vain omia juttuja, vaan on koko ajan kiinni vauvassa. Olen myös herkkä stressaamaan ja varmasti vauva tuo mukanaan paljon uusia huolia ja stressin aiheita, joita mulla on sitten loputtomasti aikaa vatvoa yksin kotona ollessani, eikä mulla ole edes äitikavereita. Kavereita toki on, mutta he ovat päivät töissä. Tällä hetkellä siis odotan yhä tosi paljon ja innolla äitiyslomaa, mutta mieleni perukoilla mietin, että mitä jos se ei vastaakaan odotuksiani (vaikka varsinaisia odotuksia mulla ei edes ole). Pystyisinköhän silloin myöntämään edes itselleni, että en viihdykään kotona?
ShittySarianna says
Suosittelen käymään jossain mammakahviloissa tai kerhoissa tms! Tuntui mustakin tosi vieraalle aluksi, mutta nyt oon niistä löytänyt viisi ihanaa äitiystävää joiden kanssa nähdään suht säännöllisesti. Ne oli kyllä mun pelastus. Ja sit just se, että on “jotain omaa” joka viikko. Olkoot se sit blogi tai lenkki tai elokuva. Mut jotain on oltava. Jään seuraamaan sunkin tietä, kiitos linkistä ❤️
Laura/iloa, eloa! -blogi says
Mulla toisen kanssa oli helpompaa, vaikka en hirveitä vaatinut itseltäni ekankaan kohdalla. Mutta tokan kanssa oli jo löytynyt enemmän puuhaa, mistä ite oon tykännyt kotiäitinä 🙂
ShittySarianna says
Mä haluan epätoivoisesti uskoa, että mulla käy samoin!
Vierailija says
Sama tilanne edessä, myöskin vaadin itseltäni täydellisyyttä esikoisen kohdalla. Ja voi sitä väsymystä ja pettymystä kun ei asiat mennytkään niinkuin kuvittelin. Aiemmin viihdyin kotona, mutta lapsen tulon jälkeen asia on siltä osin muuttunut että elämään tarvitsee muutakin ohjelmaa kuin koti ja vauva… Todella toivon että toisen kohdalla osaan olla rennompi ja pitää paremmalla mielellä sitä kuuluisaa omaa aikaa.
ShittySarianna says
Tää oli kuin suoraan mun suusta! Tajusin siis vasta ihan äskettäin, että pistinköhän alitajuntaisesti podcastinki pystyyn just silmällä pitäen tulevaa? Että on varmasti kaikenlaista omaa? ?
Vierailija says
Kun tuossa linkittämässäsi tekstissä kirjoitit, että uskot laadun korvaavan määrän, niin kävikö niin, kun palasit silloin töihin? Minulla on ensi kuussa töihinpaluu edessä. Odotan sitä innolla, ja uskon myös, että nautin silloin myös lapsen kanssa vietetystä ajasta enemmän ja pystyn silloin olemaan kunnolla läsnä lapselle, mutta mietin myös, onko tämä vain toiveajattelua. Tällä hetkellä, kun olen lapsen kanssa 24/7, huomaan monina päivinä yrittäväni vain selviytyä päivästä ja tekeväni vain sen minimin, mitä lapsi vaatii. Silloin olen vain iloinen, jos lapsi jaksaa leikkiä itsekseen. Olisi ihanaa olla paremmin läsnä lapselle, mutta tällä hetkellä lapsen kanssa jatkuva oleminen on sen verran pakkopullaa, että yritän tietyllä tapaa päästä mahdollisimman helpolla. Haluan uskoa, että asia muuttuu, kunhan saan olla osan päivästä taas ihan vain minä ja toisaalta myös aika lapsen kanssa on silloin arvokkaampaa, koska sitä on vähemmän.
ShittySarianna says
Heippa! No ihan rehellisesti jos vastaan niin siinä kävi just niin ja musta tuntui tismalleen samalta ku susta kotona. Huomasin, että käytiin suihkussa jo tyyliin klo 17, että oli jotain tekemistä ja päivä alkoi olla ohi (vaikka ei siis ollu!). Kyllä töihin paluu oli mulle ja meille kaikille niin oikea ratkaisu ja semmonen pieni ikävä, mitä koin päivän aikana lasta kohtaan, oli todella tervetullutta ja tarpeellista. ❤️
Tuulevi says
Minä en viihtynyt esikoisen kohdalla kotona. Toisen, jota uskalsimme yrittää muutaman vuoden jälkeen, kohdalla tsemppasin etukäteen tosi paljon, että asiat olisivat toisin ja meillä olisi kivempaa ja sosiaalisempaa. Pikkuinen neitimme oli vielä kurjempi nukkuja, kuin isoveljensä ja niinpä raahustimme toki erilaisilla treffeillä ja muilla umpiväsyneinä. 🙁 Asioita olisi toisellakin kierroksella voinut tehdä toisin, mutta päällimmäisenä on mielessä saatanallinen väsymys ja se, että apua ei herunut mistään, vaikka ihmiset ympärillä tilanteen näkivät. Ehkä olisi pitänyt vain pistää muksut jonnekin välillä hoitoon kyselemättä. Toisaalta emme ole halunneet väkisin heitä mihinkään tuputtaa, kun kiinnostusta ei ole ollut.
Onneksi vauva-ajat on meidän perheessä taputeltu!
ShittySarianna says
Voi vitsi, toi on kyllä tosi ristiriitaista ku sit jotku saattaa näennäisesti sanoa että auttavat kyllä mutta ei kuitenkaan auta. Meillä on – luojan kiitos – tosi hyvä turvaverkosto, mutta raja sillä siltikin että paljonko kehtaa apua pyytää.