Kuvat ovat viikon takaisista 30-vuotisjuhlistani! Teemana oli lapsuuden sankarit ja minä olin tietenkin Prätkähiirien Turbo!
Kaupallinen yhteistyö Maxikarkin ja Illyrian’sin kanssa.
En oo varmaan ainut ihminen, joka on kuvitellut pienenä elämänsä tietynlaiseksi, kun on 30-vuotias. Kerroin jo aiemmin, että oma lapsi ei pienenä ollut vielä haave, vaikka 24-vuotiaasta alkaen en mitään muuta niin kovaa halunnutkaan. Lapsena kuvittelin itselleni puolison, oman kodin, uran ja auton. Kaikkea, mitä pieni ihminen näkee ulkoapäin aikuisen elämään kuuluvan. Toivoin, että silloiset parhaat ystävät pysyisivät mukana ja kun koulussa kysyttiin suurinta toivetta, vastasin toivovani paljon lisävuosia isovanhemmilleni. Kun ikää tuli lisää ymmärsin alkaa haaveilla omasta ja läheisten terveydestä, mielekkäästä työstä, luotettavista ystävistä ja yhteiskunnallisista edistysaskelista.
Juuri se ikä missä olet nyt, on sinulle se paras.
Ei aikaakaan, kun ystäväni kertoi kuulleensa parin alle parikymppisen keskustelun junassa. Kaksikymppiset eli elämän toiset pyöreät ikävuodet lähestyivät ja niitä suunnitellessa toinen totesi, että kolmekymppisenä voi yhtä hyvin jo kuolla – silloin elämä on jo ohi. Ei kai nyt sentään? Jos jotain olen tähän ikään mennessä oppinut, on se se, että juuri se ikä missä olet nyt, on sinulle se paras. Olen todella tyytyväinen, että en ole enää 20 vuotta. Olisi uuvuttavaa olla niin sekaisin itsensä kanssa, yrittää piilotella egon taakse kaikki se valtava epävarmuus itsestään. Olisi raskasta olla uudelleen niin mustavalkoinen ajatusmaailmaltaan ja tuntea kaikki ne sosiaaliset paineet (ilman someakin!). Ja huh, uudelleenko pitäisi mieskin itselleen etsiä? EN JAKSA! Ei kolkyt oo uus kakskyt. Kolkyt on kolkyt: itsevarmempi, ymmärtäväisempi ja aidompi Sarianna. Ja mikä olisikaan ollut parempi teema tällaisen lapsellisen kolmekymppisen bileisiin, kun nuo lapsuuden sankarit? Palasimme myös ohjelmanumeron muodossa takaisin ysärille, koska juhlissa alkoi raikamaan passin ja hammasharjan tunnari. Enhän mä olisi sitäkään huippua ohjelmaa koskaan nähnyt, jos en olisi jo tämän ikäinen 😉
Olisinpa onnellinen 30-vuotiaana tielläni, jonka olen valinnut. Uraa, lapsia, omaa kotia, puolisoa tai ei.
Ystävät ovat lapsuuden jälkeen vaihtuneet, mutta nykyään mukana pyörivät ovat vähintäänkin yhtä hyviä. Olen ollut onnekas saadessani viettää hyvin tervettä elämää upean mieheni kanssa yhteisessä kodissamme. Uranikin tuntuu minulle sopivalta ja olen saanut toteuttaa siinä itseäni. Puhuttakoon sitten “urastani” ammatillisessa mielessä tai äitinä ? Olen kovin kiitollinen siitä, että olen saanut pitää kaikki isovanhempani näin pitkään elämässäni ja he kaikki ovat voineet nähdä lapsenlapsenlapsensa.
Tärkeintä kuitenkin, mitä olisin voinut pienenä toivoa, olisi ollut onnellisuus. Olisinpa onnellinen 30-vuotiaana tielläni, jonka olen valinnut. Uraa, lapsia, omaa kotia, puolisoa tai ei. Onnellisuus itsensä kanssa on tärkeintä. Ja Sarianna 30-vuotiaana on hyvin onnellinen. Hyvä minä!
Millaisena te näitte pienenä kolmekymppisen itsenne? Vastaako todellisuus toiveita?
psst! Tuu mukaan seuraamaan ohikiitänyttä elämääni myös instagramin puolelle!
Voiko omaa lastaan hetkellisesti vihata?
Mulle 30 oli ihan hirvee kriisi. Olin aina ajatellu että mulla on lapsia ennen kuin täytän 30. Jossain vaiheessa se muuttui siihen, että pitää olla raskaana vähintään kun täyttää 30. Laskin kuukausia, että jos nyt tulen raskaaksi, niin lapsi ehtii syntyä ennen kuin täytän. Olin 28 v kun alettiin yrittää ja lopulta tulin äidiksi 33 vuotiaana. Lopulta se 30 täytettyäni oli sellainen olo että ihan sama enää. Nyt tammikuussa tulee täyteen 40. Toistaiseksi se ei aiheuta mitään tuntemuksia. Lapsia on 3. On oma asunto, auto ja vakituinen työpaikka. Toki “haaveissa” oli aloittaa uusi kymppi vähän kevyempänä. Olen aivan eri kymmenluvuilla kuin alkaessani odottaa esikoista. Vielä toki ehtii. 😀
Se on jotenki söpöä ja ihanan viatonta, kuinka lapsena näkee elämänsä rullaavan täydellisesti itse päättämää kaavaa myöte. Onneksi sitä ei pienenä tiedä, millasia kiviä saattaa matkalle lentääkään!