“Keskustelu aiheesta lapsettomuus oli kohtuu hankalaa”. Tämä oli mieheni analyysi kolmen vuoden elefantista huoneessa. Analyysi on kyllä todella osuva. Noinhan se oli.
Jättäessämme ehkäisyn pois olin varma, että raskaudun samantien. Huolimatta jo teini-iässä takaraivooni ilmestyneestä raskautumisen vaikeuden aavistuksesta, yllätyin aidosti kun ensimmäinen raskaustesti näytti EI RASKAANAa. Jälkeenpäin mietittynä minä en koskaan “ollut ottamatta stressiä” aiheesta vaan jo ensimmäisen kierron aikana olin kokeillut, miten ovulaatiotikut toimivat.
Kun vuoden aikana oli tullut kahdet menkat tajusin, että projekti tuleekin todennäköisesti viemään aikaa. Silti esitin miehelleni – kaikkien muiden lisäksi – että lapsi saa tulla, kun on tullakseen. Todellisuudessa join kaikkea maca-jauheesta greippimehuun ja pieneen lasilliseen punkkua iltaisin. Puhumattakaan siitä, että nostin seksin jälkeen jalat kohti kattoa ajaksi X. Antaa maan vetovoiman hoitaa homma?
Minä kaipasin palavasti vertaistukea ja epäreilun maailman yhdessä manausta, kun taas mieheni ei halunnut tehdä asiasta numeroa.
Muutaman kerran yritimme aiheesta puhua ääneen (kännissä). Ne yritykset olivat surkeita. Aiheesta tuli aikamoinen mörkö. Minä kaipasin palavasti vertaistukea ja epäreilun maailman yhdessä manausta, kun taas mieheni ei halunnut tehdä asiasta numeroa. Hänellä taisi olla kieltämisvaihe menossa ja minulla viha-. Noiden muutaman kerran jälkeen jätin puhumiset sikseen, koska en jaksanut kuulla enää kertaakaan lauseita: “ei sen kuulukaan olla helppoa” tai “kyllä se (=raskaus) tulee, kun sen aika on”. Nuo lauseet olivat ne vakkarit, joilla T yritti minua epätoivoisesti lohduttaa tai/ja tsempata.
En halunnut itsekään näyttää, kuinka paljon aihe todella minua raastoi.
Päällisin puolin kaikki oli vallan hyvin. Niin kauan kun aiheesta ei puhuttu ja elefantti sai elellä rauhassa kolmiossamme, kaikki meni hyvin. En halunnut itsekään näyttää, kuinka paljon aihe todella minua raastoi. Olen aina ajatellut, että niin kauan kun jotain asiaa ei sano ääneen tai huomioi, sitä ei ole olemassa. Harmi vain, että taktiikka on täysin kieroutunut. Halusin hoitaa tämänkin ongelman pois päiväjärjestyksestä salaa, niin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Uskon, että juuri tuon luonteenpiirteen tietäen, mieheni vähätteli ongelmaa. Mistä hän olisi voinut arvata, että tällä kertaa kaipasinkin tukea ja huomiota? Tämä asia ei olisikaan tyylillä “minä itse”, joka oli muuten ensimmäinen lauseeni. Yllättävää.
Puhumalla. Minun avaamalla suuni ja kertomalla tunteeni. Sillä hän olisi sen tiennyt. Itsetutkiskelulla. Miten haluaisin asiaa oikeasti käsiteltävän ja mikä tapa auttaisi minua? Mikä helpottaisi sitä tyhjän sylin tuskaani?
Mikä vapauttaisi lapsettomuus-elefantinkin jatkamaan jo matkaansa asunnostamme? Se oli aivan liian ahdas meille kaikille kolmelle.
Onko sinulla kokemusta tahattomasta lapsettomuudesta vai onko kokemuksesi lapsen saamisesta lähes päinvastaiset, kuten Jyllannin suomineidolla?
Ex.tahattomasti lapseton says
Olipa ihana kirjoitus ja kuulosti niin tutulta, että ihan kyyneleet nousi silmiin. Itselle tahaton lapsettomuus oli todella rankka kokemus, siihen päälle sikiön menettäminen ja vielä lisää odottelua… Se tuska muistuu vieläkin mieleeni. On hienoa että rohkenet kirjoittaa nuinkin arasta aiheesta kuin tahaton lapsettomuus! <3 Koin itse, että en saanut tukea ulkopuolisilta ollenkaan, en edes lähimmiltä ystäviltä. He eivät vain kyenneet ymmärtämään kuinka raskasta tahaton lapsettomuus ja lapsen menetys on, eivät lapsen saaneetkaan. Mieheni kanssa kyllä keskustelimme mutta eipä hän voinut tyhjän sylin tuskaa pois ottaa kaikesta huolimatta. Onni onneksi kääntyi meilläkin ja tällä hetkellä on pieni nyytti! <3 Tahattoman lapsettomuuden jättämät muistot ja arvet saattavat säilyä läpi elämän, mutta ainakin sen siitä oppi että lapset ovat lahja, eikä sen saamiseen paljoa itse voi vaikuttaa, vaikka helposti ihmiset niin kuvittelevat…
ShittySarianna says
Kiitos koskettavasta kommentista ?? onneksi ootte pystyneet toistenne kanssa keskustella, koska vaikeahan lapsettomuuden tuskaa on kavereidenkaan ymmärtää ? ihan oikeesti uskon ja väitän jopa tietäväni, että sitä tuskaa ei tiedä jos ei sitä itse koe. Ei kenenkään kautta, vaikka se joku olisi kuinka läheinen. Paljon onnea teille omasta nyytistä, se kiitollisuus ei oo hälventynyt mihinkään vielä vuodenkaan jälkeen vaan edelleen nousee kyyneleet silmiin kun katson omaa lasta ?
torso says
Voisin jokaisen kirjoittamasi lauseen jälkeen huutaa: juurikin näin! Aivan! Kirjoittamasi teksti on ihan niinkuin minulta!
Olen itse tällähetkellä edelleen lapseton, 38vee ja sen teidän elefantin serkku muutti meille. Tai serkut: joka kamariin yksi. Niin läsnä ja tiellä tämä asia on.
Kukaan ei kuitenkaan puhu, kukaan ei kysy, ja kun ei puhuta mitään, asiaa niinkuin vain ei ole. Ja kuitenkin mun silmien takana asuu itku, se on ihan NÄIN lähellä tulvahtaa minä hetkenä hyvänsä räkäisenä vuoripurona pitkin naamaa. Mutta mä en itke. En.
Yritin puhua lapsettomuuden kivusta silloin ensimmäisinä vuosina. Nyt kun niitä on takana 8, eikä muutosta tule, asiasta ei puhuta. Mä yritin kertoa, kaverit ei kuunnellu: mä siis vaikenen tästä.
Paitsi dorkakommentit, asiattomat “miksei teillä oo lapsia”-kyselyt. NIITÄ riittää!! Ja miehet, voi p****e!!
Mikä nyt miehet saa kyselemään? Alanko niille selittää, että kun nuo munasarjat ei pelitä ihan ok. Pitäis opetella ihan samaan hengenvetoon kysymään, että haluatko sä puhua sun erektio-ongelmista tai jostain muusta yhtä henkilökohtaisesta, missä tunnet täyttä epäonnistumista ja luuseriutta, vaikka sen pitäis olla ihan vaan biologiaa!!?
Ymmärrän kysymyksen uuden tapaamani ihmisen kanssa “onko teillä lapsia”, mutten kaverilta “miksette te oo hankkineet”. No joo, tekemiseksi se meillä kyllä meniski. Oikein lääkärin kanssa, kimppakivaa.
Ja yksikin, joka tulee mulle sanomaan, että “kyllä se sieltä, kun lakkaa yrittämästä/yrittää tarpeeksi/pitää kirvestä sängyn alla/rakastelee kännissä/SULLON VIELÄ AIKAA/tai ihan mitä tahansa muuta paskaa”, niin verän kilarit.
ShittySarianna says
mun piti oikein miettiä, mitä sulle vastaan ja siltikään en keksi mitään 🙁 tuli vaan itku. oon niin niin niin pahoillani <3 ja yhtä pahoillani siitä, että et pysty oikein asiasta kenenkään kanssa puhuakaan. onkohan toi aihe sitten niin vaikea ystävillekin, että eivät tiedä miten siihen suhtautua 🙁