Haluan lisätä tämän joulukuussa vanhaan blogiin kirjoittamani tekstin. Olen edelleen samaa mieltä, mutta niinkuin jo noin puoli vuotta sitten osasin arvata: kuulun myös siihen porukkaan, jolta aika kultaa muistot!
“Nauti nyt, toisen kanssa sitä ei enää ehdi”
Kerrottuani raskaudestani sain säännöllisin väliajoin kuulla, kuinka minun tulee nauttia vauvavuodesta. Se on ainutlaatuista eikä siitä samalla lailla ehdi nauttia toisen kanssa – onhan toisen lapsen aikana sitten esikoinen vaatimassa oman osansa ajasta. Tämän lauseen sanoneiden on kyllä pakko olla ollut jo vauvavuoden ohittaneita tai useamman lapsen vanhempia.
Lause pullahtaa suusta kaikella vilpittömyydellä ja hyvää toivoen, mutta täytyy kyllä sanoa, että itsellä nauttiminen on välillä aika kaukana.
Esikoisen ollessa vuoden, kaksi tai viisi (jne.) on jo omaa kokemusta siitä, että vaihe x:kin todella tuli joskus tiensä päähän, mutta myrskyn silmässä eläessä ei sana vaihe lohduta määräänsä enempää. Tuona aikana päässä pyörii vain ajatus, että ei tämä perhana lopu koskaan – vauva tulee itkemään lakkia laittaessa ikuisesti. Kun kyseessä on esikoinen, jonka kanssa tulee “vaihetta” vaiheen perään, kehotus vauvavuodesta nauttimiseen tuntuu lähinnä v*ttuilulta.
KUKAAN ei voi tietää, miten toinen kokee vauva-arjen.
Valitettavan usein näen internetin ihmemaailmassa lauseita: “Miksi menit sitten hankkimaan lapsia” tai “Olisit miettinyt tota asiaa ennen lasta”, tms. Ensimmäisenä on kyllä sanottava, että KUKAAN ei voi tietää, miten toinen kokee vauva-arjen. Harva myöskään voi “miettiä asiaa etukäteen” ja “valmistautua siihen”… Jos sinä kuulut niihin, jolle kaikki esikoisen kanssa oli tuttua huttua – onnea sulle! Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikki olisivat seppiä syntyessään.
Vauvavuotta tunnutaan nauttivan aina jälkikäteen ja muistoissa. Harvemmin juuri silloin, kun kannat läpi yön flunssaista lastasi ympäri kämppää ja hyssytät, mietit:”Nyt mä nautin”. Onhan se toki helppoa jälkeenpäin todeta, että olisinpa nauttinut enemmän – uskon kuuluvani itsekin tulevaisuudessa tähän porukkaan. Kokonaisuudessaanhan vuosi useimmiten muistoissa näyttää varsin vaaleanpunaiselta, saithan silloin rakkaan lapsesi syliisi.
Mitä sitten, vaikka hän ilta toisensa jälkeen huusi kurkku suorana, kun ei kiinnostanut nukkua?
Sitä tikulla silmään, joka vanhoja muistelee.
Kirjoittassani tätä Kipsulla oli useamman viikon kestäneet nukkumaanmeno-ongelmat päällä ja mieheni remontoi uutta kotiamme yömyöhään, joten hoidin illat yksin. Se ehkä hieman paistaa kyllä tekstistä. Mietin usein, kuinka nyt esimerkiksi vähentyneet imetyskerrat saavat minut miettimään sitä kuuluisaa (h*lvetin ärsyttävää) lausetta: Vauva-vuosi menee niin nopeasti. Imetysaikakin on niin ohikiitävä hetki. Niinhän ne ovat, mutta ei sitä usko eikä tiedä silloin, kun itkette vauvan kanssa kilpaa, kun imetys takkuaa.
Satu K. says
Juuh, esikoiseni ensimmäiset kuukaudet olivat aika itkuisia (ja mulle henkisesti rankkoja baby bluesin painaessa päälle) ja silloin mua puistatti, jos joku käski nauttimaan “nyt kun VOIT”. No nyt puolen vuoden jälkeen pystyn suhtautumaan ihan eri tavalla tuohon lausahdukseen. Arki vauvan kanssa on helpottunut ja omat tunteet tasoittuneet, joten osaan jopa itseäni rauhoitella ajatuksella “tämä on vaihe, tämä on vaihe”. 😀 Ja muistan nauttia suurimmasta osasta hetkiä. 😉
ShittySarianna says
Tuo on tuttu mantra 😉 Mä tosin oon oppinut luottamaan siihen vasta nyt viime aikoina, kun Kipsu on jo 1v! Eli sulla on nopeammin yhdistävät piuhat 😀
Annika79 says
Kun esikoinen syntyi, niin olin varautunut valvomaan “muutaman kuukauden”. Itse olin ollut hyvä nukkuja. Olin juonut aamuvarhaisella maitoa ja jatkanut unia vielä muutaman tunnin. Mieheni oli nukkunut kokonaisia öitä 3-kuisesta alkaen. Tottahan nyt meidän lapsikin nukkuu. Esikoinen täyttää lauantaina 6 vuotta. Toisin sanottuna en ole nukkunut yli kuuteen vuoteen kokonaista yötä. Hän oli 3,5 v kun pikkuveli syntyi. Siihen asti hän tuli joka ikinen yö jossain vaiheessa meidän sänkyyn. Sitten siellä ei enää ollut tilaa ja hän tyytyi nukkumaan omassa sängyssä. Nyt tämä pikkuveli on 2,5 v ja lisäksi meillä on 7 kk neiti. Että nukkumista odottaessa. Väsymys on sellainen joka syö. Mitä vaan jaksaa virkeänä.
ShittySarianna says
Oi jestas Annika, sun miehen pitäis tarjota sulle hotelliyö unineen ja saunoineen.. ILMAN LAPSIA <3 Olisit sen ansainnut!
Ilppu says
Tämä! Olipa terapeuttista luettavaa kaiken pidä-unikoulu-tekstin seassa! Meidän esikko (maitoallergia/refluksi) heräili 2-vuotiaaksi joka yö 5-15 kertaa. Päiväunia hän nukkui vain liikkeessä ja lopetti ne kokonaan 2-vuotiaana, jolloin onneksi alkoi nukkua kokonaisia öitä ☺️
Nyt kuopus herää 3-5 kertaa yössä niin kuin varmaan ne kivuttomat vauvat tavallisesti tekee. Hän myös nukahtaa, kun hänet nostaa vaunuihin, autoon tai sänkyyn. Ja minä ihmettelen, että mitä kummaa, vauva-aika voi tuntua lomalta! Ja kyllä, tässä kotona on myös esikoiseni, josta on kasvanut ihana ihana tapaus.
Ps. Aiheeseen liittyen olisi kiva lukea sinulta aiheesta äidinrakkaus. Uskalsitte tai osasitko rakastaa Kipsua heti alkuun? Itse unettomana kyllä olin kiintynyt lapseeni, mutta se paljonpuhuttu kaikkivoittava rakkaus tuli vasta vauvavuoden jälkeen. Kun taas ”hyvin nukkuvan” vauvan kanssa rakkaus tuli lähes heti.
Pps. Blogisi on huippu! Tyylisi hulvaton ja todenmukainen ?
ShittySarianna says
Hihii, kiitos, tässähän aivan punastuu! 😀 Sullakin on ollut esikoisen kanssa tollanen “onni onnettomuudessa”, kun ei tiedä “paremmasta”. Oletit varmaan, että about näin tän kuuluukin mennä ja nyt kun kuopus nukkuukin kuin tavallinen vauva, niin oot saanut ahaa-elämyksen 😀
Oon kirjoittanut äidinrakkaudesta rehellisen tykityksen (:D) täällä: https://www.vauva.fi/blogit/shitty-new-black/aidinrakkaus . Meillä rakastuminen on mennyt pikkuhiljaa tutustumisen ja sellasen varmuuden kautta. Jännä juttu on, että musta tuntuu, että Kipsulla rakastuminen on mennyt samoin 🙂