Mietin tota otsikkoa monta päivää. Koko postausta oon miettinyt useamman kuukauden. Tuntuu pahalta kertoa, että “ei synkannut” esikoisen kanssa, koska kyllähän nyt oman lapsen kanssa pitää “tulla toimeen”. Meillä kuitenkin oli muutama kuukausi sitten vaihe, kun tuntui, että molemmat tyttäreni kanssa vain ärsytimme toisiamme.
Olimme esikoiseni kanssa aivan eri aaltopituuksilla
Muutama kuukausi sitten olimme esikoiseni kanssa aivan eri aaltopituuksilla. Otimme päivittäin yhteen, väittelimme ja suututimme toisiamme. Koko kommunikointimme tuntui olevan olevan aivan mahdotonta. Toki alkaneen uhman piikkiin voi laittaa osan ongelmasta, mutta isin kanssa lapsellamme ei ollut samaa. Hänelle tyttären käytös oli – ainakin mun mielestä – ihan erilaista ja minä sain kokea kaikki negatiiviset tunteet nahoissani. Toki mussakin oli varmasti (suurempi osa) vikaa, koska ärsyynnyin herkemmin. Onneksi läheiseni oli uskaltanut jo muutama vuosi aiemmin kertoa samanlaisesta vaiheesta.
Reilu kolme vuotta sitten kauhistelin läheiseni tunnustusta, mutta nyt löysin itseni samasta tilanteesta
Noin kolme vuotta sitten läheiseni sanoi, silloin reilu parivuotiaan tyttärensä ja tyttären isän jatkuvista “kinasteluista”. Hän kertoi sen hyvin ymmärtäväisesti, jotenkin tyylillä “x ja y ei vaan nyt jostain syystä oikein tuu toimeen. Kumpikaan ei osaa keskustella tai käyttäytyä toisen seurassa eikä heillä vaan just nyt meinaa synkata. Siks mä (äiti) oonkin ottanut vähän isompaa roolia tyttären “hoidosta””. Mietin tuolloin, tietämättömänä ja vielä lapsettomana, että miten ei voi tulla oman lapsensa kanssa toimeen. Muistan kuitenkin ihailleeni, kuinka rennosti äiti tilanteeseen suhtautui. Nimenomaan vaiheena, joita tulee ja menee. Seuraavan kerran kun nähtiin, oli tilanne muuttunut jo takaisin normaaliin. Tuon – minun silmin rohkean – paljastuksen ansiosta osasin itsekin suhtautua omaan tilanteeseeni ymmärtäväisemmin.
Äiti-tytär-reissu muutti tilanteen takasin normaaliksi
Päätin jo keväällä, että jos korona antaa periksi, teemme yhteisen hotellireissun jonnekin suht lähelle. Kesällä kohde valikoitui Tampereeksi ja varasin meille hotellihuoneen yhdeksi yöksi. Aloimme yhdessä odottaa reissua jo useampi viikko ennen ja matkaan lähdettiin tosi hyvillä mielin. Ensimmäisenä tehtävänä vietiin kamat hotellille ja vaunuteltiin muumimuseoon. Muumit on meidän molempien lemppari ja siellä ihmetellessä kului hetki jos toinenkin. Museon jälkeen suuntasimme kirpparin kautta syömään ja sieltä pikkukakkospuistoon. Sitten hotellin uima-altaalle ja saunaan ja sen jälkeen tulikin nopeasti uni molemmilla. Oli ihana nukkua hotellin kaksi metriä leveässä sängyssä vierekkäin. Pitkästä aikaa. Seuraava aamu alkoi hotelliaamiaisella ja shoppailukierroksella.
Lyhytkin kahdenkeskeinen aika teki todella hyvää!
Vaikka reissu kesti vain reilun vuorokauden, teki se ihmeitä meidän väliselle dynamiikalle. Vieraassa kaupungissa osasin itse olla rennompi, hassuttelevampi ja vain yksinkertaisesti kuunnella paremmin lastani ja hänen tarpeitaan. Tuon miniloman jälkeen ollaan tultu taas paremmin toimeen ja keskusteluyhteys on jälleen normaali. En tiedä oliko perimmäinen syy stressi koronasta, lapsen ikävä päiväkotiympäristöä, jatkuva toistemme pärstän katselu vai kaikki nämä, mutta tuostakin vaiheesta selvittiin. Ja tullaan selviämään jatkossakin.
Toisen rohkeus puhua ääneen vaikeistakin aiheista, voi tuoda lohtua vuosienkin jälkeen
Edelleen oon kiitollinen tuolle läheiselleni, joka uskalsi puhua ääneen aiheesta. En usko, että hän edes tajuaa auttaneensa minua – varsinkin, koska itse en ollut tuolloin vielä äiti. Halusin nyt kirjoittaa tämän tekstin, jotta joku muukin jatkuvia, yllättäen alkaneita, yhteentörmäyksiä lapsensa kanssa kokeva voisi saada lohtua postauksesta. Nekin törmäykset ovat vain osa tätä elämää ja elämän mittaisten ihmissuhteiden kirjoa. Aina hektisessä arjessa ei muista keskittyä siihen olennaiseen: läsnäoloon ja kuuntelemiseen. Siksi onkin välillä hyvä vaihtaa maisemaa edes hetkeksi. Yhdessä.
Parhaat leikit lasten kanssa, kun äidillä on darra
Kolmevuotiaamme ruutuaika ja parhaat lastenohjelmat
Sormiruokailu ja sotkuhelvetti – Mun vahvuus äitinä
Voih, meillä on vähän samanlainen vaihe menossa. Mä saan usein kaikki paskamyrskyt niskaani ja sit uhmaitkun keskeltä huudetaan isiä (hän, ei minä :D). Mulle muutama läheinen on sanonut, että lapsi uhmaa eniten sille, johon luottaa eniten. Ja just toi että tämäkin on vaihe, kuten kaikki muukin (paska). 😀 Mutta mua on auttanut se, että ajattelen olevani lapsen silmissä ihminen, joka ei ikinä hylkää tai sulje syliään häneltä, vaikka kuinka otettaisi yhteen. <3
Aww joo mäki normaalisti osaan ajatella just noita juttuja mutta just tossa vaiheessa vaan ärsytti kaikki! Onneks meni ohi ? hahha ja hyvä korjaus tuo, kuka sitä iskää huutaa ?