Vihdoin minäkin sain raskausvalokuvia! Jos jokin, hieman ehkä turhamainen asia, on jäänyt harmittamaan ensimmäisen raskauden päättyessä ennen aikojaan, on se raskausvalokuvaus. Muistan, kun esikoisen syntyessä en pystynyt katsoa somessa lainkaan raskauskuvia, joita vauvaryhmät alkoivat pursuta juuri niillä viikoilla, kun oma lapsi tuhisi jo keskoskaapissa. Olin ehkä jopa katkera. Minun kuvaukseni oli sovittuna seuraavan viikon maanantaille, kun tytär pelasti itsensä kohdusta keskiviikko-torstai -yönä.
Tuo vaate ei ollut enää vain mekko. Se oli epäonnistumiseni symboli.
Kun pääsin ensimmäistä kertaa kertaa käymään kotona tyttären jäädessä vielä keskolaan, ilmoitin miehelleni, että en halua nähdä mitään raskausvaatteitani. Heittäkööt pois tai piilottakoot, mutta minä en niitä halua nähdä. Hän päätti piilottaa. Talteen joutui myös sininen farkkumekko, jonka ostin kesähelteille pidettäväksi. Helteiden aikaan tytär oli ollut jo viikkoja maailmassa ja vaatteessa edelleen laput kiinni: se ei koskaan ehtinyt käytettäväksi. Mies antoi piilotetun pussin mekkoineen minulle tämän raskauden alussa, mutta en vieläkään laittanut kolttua ylleni. Tuo vaate ei ollut enää vain mekko. Se oli epäonnistumiseni symboli.
Olisiko nyt aika luoda meko(i)lle uusi merkitys? Olisi.
Vielä kuvausta edeltävänä päivänäkään en tiennyt, mitä ihmettä laitan päälleni kuvauksiin… Kunnes silmiini osui tyttäreni farkkumekko. Tismalleen samanlainen kuin minun pahan onnen mekkoni. Ehkä juuri siitä syystä en ole pukenut tuota lapsellenikaan kuin kerran? Olisiko nyt aika luoda meko(i)lle uusi merkitys? Olisi. Ja sen tein.
Oli helpompi olla katkera tuolle mekolle kuin universumille.
Joskus isot tunteet kohdistaa “helpommin vihattavaan” kohteeseen. Minulla se oli tuo mekko. Kolttu, joka vatsan kohta pullottaen katsoi minua vaatekaapistani juuri silloin, kun mahaani kiristi hätäsektioarpi. Oli helpompi olla katkera tuolle mekolle kuin universumille. Nyt meko(i)lla on uusi merkitys. Sen näkee postauksen kuvista.
Psst! Instagramiin tulossa lisää kuvia raskauskuvauksista! <3
ValkoinenLeidi says
I so feel this! Itselleni pettymys ja eääonnistumisen tunne kaksosten keskosuuteen liittyen kanavoitui pitämättä jääneitä babyshowereita kohtaan. Vaikka kuinka yritti ajatella järkevästi (en ollut edes koskaan ennen pitänyt kutsuja mitenkään tärkeinä, ihan vaan hömpötyksenä), niin niiden puuttumisesta tuli mulle tosi iso asia, kun kuulin että niitä oli suunniteltu tapahtuvaksi vain viikko syntymän jälkeen. Meille tuskin tulee enää lapsia, joten pitämättä jäi. On se ihmismieli niin jännä, miten toimintakykyä suojatakseen aivot keskittyvät johonkin pieneen ja hallittavaan asiaan, jottei mieli murentuisi niiden oikeasti isojen asioiden äärellä.
Onnea ihanista kuvista ja mahtavaa, että mekko (ja sinä) saitte itseltäsi synninpäästön!
ShittySarianna says
Ymmärrän niin hyvin! Mulla olis ollu muutaman päivän päästä suunniteltu baby showerit! Jäivät sit välistä ku oltii tyttö ja äiti sairaalassa. Mutta mun kaverit piti showerit vuosi tuon jälkeen, kun siis lapsi oli jo maailmassa. ?
Oot varmasti oikeassa tossa, että mieli yrittää suojella itseään ja keksii tollasen katkeruuden kohteen.
Kiitos ❤️❤️