Tuli vastaan keskustelu, jossa aiheena olivat julkisissa kulkuvälineissä itkevät tai ylipäätään ääntä pitävät lapset ja se kuinka ärsyttävää se on. Keskusteluun oli tullut parissa minuutissa 400 kommenttia, joista vain muutama oli lapsia “puolustavia”. En enää edes ärsyynny näistä keskusteluista, vaan tulen tosi surulliseksi. Miksi ne lapsien äänet ovat niin vastenmielisiä?
… jos siis kukaan olisi edes kehdannut motkottaa noin itsestäänselvästä ja luonnollisesta asiasta, kuin lapsen tunteiden näyttäminen.
Kirjoitin aiheesta jo aiemmin, kun olimme juuri palanneet Englannista. Siellä asenne lapsiin oli täysin päinvastainen kuin minkä yllä mainitusta keskustelusta helposti suomalaisten osalta näki. Varmaan samanlaisessa keskustelussa olisi asetelmat olleet juuri toisinpäin: puolustavia kommentteja olisi ollut se 390 ja negailijoita 10… jos siis kukaan olisi edes kehdannut motkottaa noin itsestäänselvästä ja luonnollisesta asiasta, kuin lapsen tunteiden näyttäminen.
Sain tuohon tekstiini paljon kommentteja siitäkin, kuinka monet vanhemmat olivat kokeneet lastansa huomioitavan oikein kivasti. Minä myös voin allekirjoittaa sen osaksi. Ennen lasta minulle ei puhunut kukaan, mutta lapsen kanssa liikkuessa joku saattaa joskus hymyillä tai jutellakin. Kontrasti Englantiin oli silti valtava enkä sitä olisi tajunnut, jos en siellä olisi sitä kolmea kuukautta pyörinyt.
Tuskin kukaan vanhempi nauttii lapsensa itkusta tai raivokohtauksesta – julkisilla paikoilla tai edes kotona!
Miksi ihmeessä lapset ja heidän äänet ovat niin vastenmielisiä suomalaisten mielestä? Kai ihmiset tajuavat, että ovat itsekin todennäköisesti pienenä saaneet tunteenpurkauksia – hyviä ja huonoja? Se on osa oppimista. Ei äidit (tai isit) voi jäädä kotiin vain sen pelossa, että lapsi alkaa itkemään julkisesti. Tai no, valitettavan iso osa jääkin tai vaihtoehtoisesti pelkää joka sekunti kahvilassa, että jälkeläistä alkaa jokin asia nyppiä ja koko kahvila saa sen kuulla. Olen varma, että ylivoimasesti suurin osa myös vanhemmista haluaa pitää lapsensa tyytyväisenä. Tuskin kukaan vanhempi nauttii lapsensa itkusta tai raivokohtauksesta – julkisilla paikoilla tai edes kotona!
Sen sijaan, että paheksuttaisiin lasten tunnemyrskyjä, voitaisiin vaan hyväksyä he aidosti osaksi dösämatkoja ja ravintolaillallisia.
Kerroin jo edellisessä aihetta käsittelevässä tekstissä, kuinka en itsekään ole ollut aiemmin mikään lapsien suurin fani. Tunne perustui varmasti lähinnä siihen, että en tiennyt noista pikkuihmisistä mitään. Koskaan ei tiennyt millä tuulella tuo vanhempien sydänkäpynen on tai mitä hän oikein suunnittelee (viimeiseen en muuten tiedä vastausta vieläkään!). Voisiko tuo olla syy muillakin? Vai jännittääkö, että lapsi pyyhkii takkiisi nenästä roikkuvan matonsa tai että lapsi ei ole oppinut vielä suomalaisten tyyliä istua bussissa: hiljaa katsomatta muihin? Haiseeko se pikkutirriäinen kummalta vai ahdistaako tuntemattoman (muksun) hymy?
Vaikka en lapsista itse olisi sen kummemmin edes pitänyt, en lähtisi silti levittämään asennettani julkisesti. Miksi pitäisi? Ketä se auttaa? Faktahan on se, että lapset ovat ja tulevat aina olemaan osa yhteiskuntaa. Mutta kun kyllähän mulla saa mielipide olla? Niin saa, mutta eikö tuo ole vähän sama kuin että et pitäisi sinisestä taivaasta? Silti se siellä on ja pysyy, miksi siis ei vaan hyväksyisi sitä? Sen sijaan, että paheksuttaisiin lasten tunnemyrskyjä, voitaisiin vaan hyväksyä he aidosti osaksi dösämatkoja ja ravintolaillallisia. Luonnolliseksi osaksi _meidän kaikkien_ elämää. Annetaan kaikkien kukkien kukkia, vai miten se meni?
Miltä hätäsektio ja sen jättämät arvet tuntuvat? 28 sen kokenutta äitiä kertoo
Lensimme eilen kotiin kuuden tunnin lennolla, ja positiivisena yllätyksenä huomasin, että lentokoneessa oli tosi paljon lapsia. Melkein joka toisella rivillä oli lapsi. Ja luonnollisesti siis melko paljon menoa ja meininkiä. <3 Aluksi pohdin ja analysoin, miten ihmiset reagoivat lasten itkuihin ja kiukkukohtauksiin. Kuten arvata sattaa, olihan niitä monenlaisia reaktioita! Huomasin myös, että lasten vanhemmat pyytelivät anteeksi lapsistaan tulevaa “melua”. Pahoittelu vain jatkui, vaikka hymyilimme heille ja sanoimme useasti, että tämä on vain elämää eikä todellakaan haittaa. 🙂 <3 Mielestäni me aikuiset voisimme hiukan enemmän antaa lasten touhuta heidän luonnollisella tavallaan! Heistä lähtee elämisen ääniä ja se jos mikä on ihanaa!
Mistä tällainen asenne on tullut että niin lapset kuin vanhuksetkin tulisi piilottaa? Lennolla oli myös paljon vanhuksia. Jonot eivät liikkuneet yhtä ripeästi ja sekaannuksia oli paljon. Mutta mitä sitten, tämähän on vain elämää! Jokaisella meistä on oikeus liikkua ja matkustaa, joten on kulkuneuvo lentokone, bussi tai juna, on se meitä kaikkia varten.
Jälleen yks ihan super hyvä teksti Shitty is the new black 🙂 Kiitos!
Kiitos Susanna ❤️ mulle tuli instagramiin tosi hyvä kommentti aiheesta, että voisko se johtua siitä kun vuosikymmenet meidät on opetettu käyttäytymään “reippaasti”. Pari sukupolvea sitten oli normaalia saada selkäänsä jos ei ollut reipas ja näin ollen kaikki muut tunteet kuin reippaus, on ihan punainen vaate? ?
Juu, meillä on todella äänekäs 1,3 v tyttö ja kyllä oon bussissa saanut hikoilla että ois hiljaa. Ja tullut niitä ”eiks sillä oo tuttia?!” -kommentteja. Joo, ei oo ikinä kelvannu. Itkua pitää aina jonkun Suomessa kommentoida tai paheksuen katsoa, jos se tulee lapsesta.
Ja etköhän sä olisi iteki tajunnu tutin antaa hiljentääksesi lapsen, jos se hälle kelpaisi.. voi jessus sentään.
Kiitos! Osui kohdalle juuri tänään. Terveisin, bussissa huutava vauva ja sen äiti
<3 <3 kyllä maailmaan ääntä mahtuu
Itse joudun kulkemaan julkisilla aika usein, nykyään hirvittää tosiaan mennä sinne bussiin. Kaikki ne vihaiset mulkoilut,tönimiset ja tiuskiminen jne. Vaikka lapseni ei itkenyt muuta kuin puhui normaalisti. Olen jo 30 vuotias naimisissa oleva ensikerta äiti 😀
Et valitettavasti oo ainut joka noin ajattelee 🙁 niin surullista.