Onko äidin pinnan pidentyminen toisen lapsen siunaus?

Ajatella, että oon päässyt toisen lapseni kahden vuoden ikään asti ilman, että olen menettänyt hermot hänen kanssaan! Tai okei – kerran olen menettänyt malttini… Onko tämä pinnan pidentyminen toisen lapsen siunaus?

Esikoisen kanssa meni hermot helpommin

Esikoiseni ollessa kaksivuotias, muistan kokeneeni olevani aivan pulassa!

Muistelisin, että esikoisen ollessa 1,5-vuotias, havaitsin selkeää rajojen koettelua. Hänen ollessa kaksivuotias, muistan kokeneeni olevani aivan pulassa! Tämä lähinnä naurattaa nyt, vaikka silloin tunne tietenkin oli aivan todellinen. En tiedä oikein mitä odotin, mutta en ainakaan pienen ihmistaimen niin valtaisia tunnepurkauksia! Tai ehkä enemmänkin tunteiden vuoristorataa. Tottakai tiesin, että lapsilla saattaa tulla erilaisia räjähdyksiä, mutta se ilosta suruun ja naurusta raivoon -touhu yllätti.

Nyt olen huomaavinani 2-vuotiaassani uhman vivahteita

Nyt, kun kuopus on ylittänyt tuon kahden vuoden maagisen rajan, olen nähnyt vivahteita uhmaiästä. Ne esiintyvät esikoisellenikin tyypilliseen tapaan: uhmalankkuina ja -spagetteina. Nehän eivät tunnetusti katso aikaa eivätkä paikkaa – viimeisin lankku heitettiin keskelle skeittiparkkia. Tällä hetkellä tilanteet usein päättyvät molempien kiukun sijaan yhteiseen nauruun. Ties minkä takia!

En tainnut uskoa, koko uhmaiän olemassa oloon ennen omia lapsia

Totta puhuakseni, en tainnut oikeasti uskoa koko uhmaiän olemassa oloon ennen omia lapsia. Ehkä en uskoisi vieläkään, jos olisin oppinut tämän määrän äitiyttä jo esikoiseni aikaan…ja esikoiseni luonne olisi kuopukseni? Hänen uhmansa tuntuu lähinnä söpöltä eikä hän ihan oikeasti mielestäni edes kiukkua niin kovasti? Oon miettinyt paljon, mistä tää johtuu. Suurin osa tuntuu uskovan vastauksen löytyvän sukupuolesta:”Pojat nyt vain ovat helpompia“, kuulen jatkuvasti. En itse oikein tiedä, uskoisko tuota!

Ehkä olen kasvanut äitinä ja sen myötä ymmärrän paremmin lasten tunnemaailmaa?

Tai voisko oikeasti olla käynyt niinkin hyvin, että olisin tässä 4,5 vuoden aikana oppinut jotain vanhemmuudesta? Että ihan oikeasti olisin lukuisien epäonnistumisien, syyllistymisten ja omatunnon tuskien jälkeen kehittynyt äitinä? Että jokainen niistä itkuisista hetkistä, kun olen hävennyt ja katunut käytöstäni, olenkin kasvanut vieläkin oudolta tuntuvaan rooliini?

Ehkä. Ainakin ajatuksena tuo olisi ihanan toiveikas.

Ei sitä turhaan sanota, että esikoiset usein “raivaa tietä” nuoremmille sisaruksilleen.