Tuli tämäkin päivä nähtyä, kun huudan vauvalle. Sille viattomalle pienelle sielulle, joka ei tee tarkoituksella pahaa yhtään kellekään. Jestas, että hävettää.
Tilanne eskaloitui kaikkien huutoon
Oli niin sanotusti shitsuation päällä esikoisen kanssa ja siinä tytön persettä pestessä vauva tukkii jalkojeni väliin. Olin siis lantiosta alkaen taipuneena vessanpönttöön käsisuihku ihan siellä posliinituolin puolella, kun vauva alkaa kurotella isosiskon jalkoja. Sisko huitoo jaloillaan, joka saa aikaan sen, että hänen takamus heiluu pitkin pyttyä ja minä yritän silti saada suihkuteltua skeidat pois. Tämä kaikki luonnollisesti molempien kiljuen enemmän ja vähemmän. Tilanne eskaloituu siten, että pikkuveli saa tarrattua tassullaan siskonsa toiseen jalkaan, nousee sen avulla seisomaan ei-mitään-vasten ja katastrofin ainekset ovat kasassa (ja minä pian paskassa). Huusin pojalleni, että ei saa! Niinkuin hän sen ymmärtäisi. Samalla sekunnilla hän muksahtaa maahan, alkaa tietenkin itkeä ja sisko huutaa minulle, että “ei saa huutaa pikkuveljelle!“. Hyvä minä.
Osaan suhtautua paremmin toisen lapsen tunnepurkauksiin
Minulla ei ole kertaakaan mennyt hermot kuopukseni kanssa. Ensimmäisten kuukausien valvominen todellakin veetti ja puolen vuoden sylissä kantaminen keitti, mutta osasin helposti nähdä todellisuudessa syyn muualla kuin vauvassa. Jotenkin tiedosti paremmin, että vauvan ainut tapa kertoa tarpeestaan on itku. Olkoot syynä sitten märkä vaippa tai turhautuminen siihen, että ei osaa vielä liikkua. Esikoisen kanssa pinna oli kireämmällä koko ajan, koska pelkäsin jokaisen vaiheen kohdalla, että se jää päälle! En vain ymmärtänyt vauvoja samoin kuin nyt.
Kuopuksen “kiukuttelu” on lähinnä söpöä
Muistan, kuinka minusta tuntui esikoisen ensimmäisten uhmakohtausten edessä siltä, että tää on karseinta ikinä. Olin aivan helisemässä, kun lapsi näytti vähän tunteitaan voimakkaammin! Nyt, kun kuopukseni suuttuu minun ottaessa häneltä kielletyn lelun käsistä, se on lähinnä söpöä. Hän kirjaimellisesti pahoitti mielensä ja siinä missä kolmevuotiaani alkaisi raivota, vauva tuli surulliseksi. Reppana.
“Vauva halusi syliin”
Tuon postauksen alussa kertomani huutotilanteen ollessa ohi, pesin käsiäni ja nolotti koko tilanne. Kysyin muka vauvalta, että “miksi sinun piti siihen samalle neliölle päästä?“. Tyttäreni vastasi – tapansa mukaan – veljensä puolesta:”Hän halusi syliin“. Olin jo korjaamassa esikoistani kunnes tajusin, että hän oli tismalleen oikeassa.
Miten nää lapset on niin fiksuja?
Miksi ja miten meidän kaksi lasta nukkuu samassa huoneessa?
Jos pikameditaatiohetkeen ei löydy lapsiperhearjesta aikaa, laske rimaa
Touhukkaan taaperon rinnalla vauva on tylsää seuraa
[…] kahden vuoden ikään asti ilman, että olen menettänyt hermot hänen kanssaan! Tai okei – kerran olen menettänyt malttini… Onko tämä pinnan pidentyminen toisen lapsen […]