Päivä Kipinä-vauvan kanssa Englannissa

Heippa kaikki! Mun nimi on (toivon)Kipinä ja mun äiti pyysi mua kertomaan teille mun tavallisen päivän kulusta täällä Englannissa. Niille, jotka ei vielä tiedä edellisestä blogista, mun nimi tulee siitä, että äiti ja isi odotti mua toooosi kauan saapuvaksi. Niin kauan, että äidillä meinasi toivo loppua. Pieni kipinä kuitenkin eli jossain koko ajan ja lopulta se olinkin minä! Kaverit kutsuvat Kipsuksi – tekin saatte, jos haluatte. 

Tultiin tänne Englantiin maanantai-iltana myöhään, joten tää on kaikki aika uutta myös mulle. Mun päivä alkaa yleensä kasin maissa, mutta täällä oon nukkunut aika huonosti. Mua vähän jännittää tää uus paikka ja sit oon alkanu kauheesti pelkäämään, että mitä jos äiti ja isi hylkää mut? Äiti oli ekaks vähä pihalla, että mikä mua vaivaa, mutta onneks seki sit tajus, kun tarpeeksi annoin vinkkejä. Onneks sil on se appi, ei se muute tajuais mua ollenkaan. Mut en mäkään tajua sitä läheskään aina. Vaikka mua onkin koko viikon vähän ahdistanut, niin viime yönä (to-pe) nukuin aika hyvin. Äiti kokeili laittaa mut omaan huoneeseen ja omaan sänkyyn, niin saatiin molemmat paremmin unta. Täytyy myöntää, että olin iteki aika loppu, kun oon valvonut enemmän tai vähemmän kolme yötä. Tänään (perjantaina) mä nukuin puoli yhdeksään!

Pötköteltiin ja pusuteltiin.. okei, siis revin äidin nenää ja hiuksia sängyssä tänäkin aamuna jonkin aikaa ennen kun alkoi aamutoimet. Äiti antaa yleensä mulle jonkun lelun ja ympäröi mut peitoilla, kun itse käy ensiksi aamupesulla. Mulle se on ihan okei – tykkään keräillä itteeni hetken kun herään. Tapaan laittaa harson naamani päälle, se rauhoittaa mua silloin kun en halua leikkiä kukkuu -leikkejä. Äiti antaa mulle aamuisin sekä rautatippoja että d-vitskuu. Rautaa siksi, että olin syntyessäni tositosi pieni. En mä edelleenkään mikään iso oo, mutta äiti sanoo, että just sopiva. Mä yritän muistaa sen aina.

Aamupuuro oli Suomessa ihan mun lemppari, mutta täällä puuro on ihan kummallista. Siellä on jotain muroja seassa. Muutenkaan nää ruuat ei oo vielä ihan vakuuttanut mua. Kuulin, kun isi sanoi eilen, että pitää aikamoinen mielikuvitus olla vauvalla, että tästä mönjästä saa lihapullat ja muusin. En tiedä mitä se tarkalleen ottaen meinas, mutta äitiä nauratti. Yleensä, kun kiljun tarpeeksi kovaa, pääsen äidin syliin puuron valmistuksen ajaksi. Äiti kyllä sanoo, että se on aika vaikeeta, mutta ku mä tykkään nyt olla sylissä. Eilen äiti laittoi mut manducaan, kun kuulemma kädet väsyi. Ehkä mä tästä pian rauhoitun tän syleilyn kanssa, kunhan nää molemmat on todistaneet, että eivät jätä mua minnekään.

Puuron jälkeen sain taas leikkiä pari tuntia, mutta loppua kohti mua alkaa kyllä aina kyllästyttää. Äiti silti sitkeesti piti mua hereillä, koska täti (siellä missä mua myös pistetään) sanoi, että pitäis jaksaa valvoa 2h ennen ensimmäisiä päikkäreitä. Muutenkin mun lelut on alkanut yhtäkkiä kyllästyttää mua – ymmärrätte varmaan? Ei kukaan jaksa montaa kuukautta samoilla leluilla leikkiä ja nää on aika lapsellisiaki. Mun lemppari on pullo, jonne äiti laittoi vettä. Äiti ei tykkää, kun syön meidän uuden kodin mattoa. Musta se on tosi kivaa, mutta en jaksa kuunnella marmatusta, niin tottelen kyllä kun äippä kieltää. Kuulin, kun isi sanoi, että otetaan koko matto pois tieltä, mutta vielä ainakaan ei oo tapahtunut mitään. 

Jos jotain on ikävä Suomesta, niin päikkäreitä vaunuissa ulkona. Mä en tykkää nukkua sisällä – on kuuma ja liian hiljaista. Äiti ei uskalla laittaa mua ulos nukkumaan, kun herra Kettu tulee ja syö mut. En mäkään sen ruuaksi halua päätyä, joten yritän opetella sisällä nukkumista. Ekat päikkärit nukun yleensä sisällä ja niille pääsin tänään 11:30 maissa. Aika kauan jouduin itelleni unilauluja laulaa että nukahdin, mutta kyllä se nukkumatti lopulta mun laulun kuuli. Räin ja heittelin myös tuttia, koska siitä kuului kiva “kops!”-ääni ja sit näki äitinkin, kun se tuli lykkäämään tutin takas mun suuhun. Nukuin melkein kaks tuntia. Äiti oli tosi iloinen, kuulemma tuplasti pidemmät unet kun muulloin tällä viikolla.

Päikkäreiden jälkeen äiti valitsi mulle lounaan alla olevassa kuvassa olevista pussukoista ja purnukoista. Täytyy sanoa, että tähän asti hän on valinnut aivan väärin – kaikki on maistuneet ihan kummalta ja siksi syljenkin suurimman osan pois. On myös hauskaa pärisyttää ruokaa, vaikka äiti ei siitä tykkääkään. Täällä myös pikkuvauvojen ruuat sisältää maitoa, joten se karsii paljon vaihtoehtoja. Äiti ei halua vielä antaa mulle muuta maitoa, kun omaansa. Tänään ruoka oli yllättävän hyvää ja yritin viestiä sitä äidillekin, että tajuais jatkossakin ostaa tätä makua. En kyllä tiedä tajusko – aina mun viestit ei tunnu menevän ihan perille asti.

Lounaan jälkeen me lähdettiin vaunuttelemaan. Äiti vaan sahaa edes takas täällä, kun ei tiedä vielä missä on mitäkin. Monesti musta tuntuu, että se kärrää meidät jonnekin umpikujaan, mumisee jotain ja sitte palataan samaan suuntaan mistä tultiin. Tää kaupunki on ollut aika kotoisan tuntuinen, koska tämäkin (kuten Vaasa) on meren rannalla ja myös täällä tuulee niin, että äipän viimeisetkin hiukset meinaa tippua. 

Mä tapaan nukahtaa vaunuihin, vaikka kuinka yritän sinnitellä hereillä. Meidän vieressä on ostoshelv…keskus nimeltä Gunwharf Quays ja siellä on paljon erilaisia kauppoja. Äiti jää toljottamaan aina varsinkin yhtä hametta, mutta sanoo, että onneksi mä ja vaunut ollaan mukana niin ei kehtaa mennä ostamaan sitä. Kiva olla avuksi.

Tänään isi tuli kotiin töistä melkein samaan aikaan kun me vaunulenkiltä. Yleensä kun isi astuu ovesta sisään, äiti mumisee jotain “omasta ajasta” ja on puoli tuntia jossain. En ihan tiedä minne hän katoaa, mutta tuon ajan hömpötän isin kanssa. Isin kanssa leikit on ihan eri maata kun äidin – lempparini on terästyttö-leikki, jossa makaan mahallani isin kädellä ja hän “lennättää” minua ympäri kämppää. Äiti katsoo tuolloin meitä aina ihan järkyttyneenä – kuka ties miksi. Isi sanoo, että hänellä ehtii tulla työpäivän aikana meitä ikävä. Niin meilläkin ehtii tulla ikävä häntä! Tänään sain välipalaksi hunajamelonia, jota söin itse. Isikin söi leipää, vaikka olimme lähdössä ravintolaan. Kuulemma pre meal, että jos ravintolan annokset ovatkin pieniä. Ymmärrän häntä, syönhän minäkin aina alkupalana maitoa ja sitten vasta sosetta.

Ravintolassa mulle tuli ihan supertylsää ja aloin huutaa huomiota. Isi ja äiti lappas mulle sylin täyteen leluja, mutta ei mua ne kiinnosta – halusin lentää. Äiti ei tuntunut ihan ymmärtävän mitä haluan, joten kippasin sen kokikset meidän syliin. En ottanut huomioon, että se on aika kylmää ja säikähdin vähän. Mutta äiti pinkaisi pystyyn ja pääsin kiertämään ravintolaa vessan etsinnän yhteydessä. 

Nyt alkaa olla mun nukkumaanmenoaika. Pian äiti tuo sitä typerää puuroa mun naaman eteen, mutta toivottavasti se tajuaa laittaa sekaan hedelmäsosetta niin saan sen myrkyn alas. 

Mulla on ihan kiva elämä. Äiti ehkä välillä yrittää hieman liikaa – vähempikin riittää. Jos saan ruokaa, läheisyyttä ja vaippani vaihdetaan, päästään jo pitkälle. Tiedän, että äid(e)illä on jatkuvasti huono omatunto jostain – olkoot se sitten somettaminen, ruokavalioni tai hänen oma ruokavalio, mutta se on ihan turhaa. Kyllä mä osaan ilmaista, jos oon jotain vailla. Kunpa äiti tajuais nauttia joka hetkestä mun kanssa eikä stressaisi tulevaa. Oon vain hetken näin pieni. Tiedän myös sen, että äiti ajattelee että koska alkuni oli niin hankala, niin hänen pitää tehdä jatkuvasti “ekstraa” eteeni. Ei tarvitse. Jos, ja kun, saan nauttia rajattomasta rakkaudesta, niin mulla on kaikki enemmän kun hyvin. Uskon, että kaikki maailman vauvat toivoisivat tuota. Äidit, te riitätte, kun rakastatte. 

Kiitos äipän blogin lukijat, joita kiinnosti päiväni! <3