Alla oleva teksti on suora kopio facebook-päivityksestäni lapsettomien lauantaina 13.5.2017, jonka kirjoitin jo sairaalassa hätäsektion jälkeen. Tai todellisuudessa kirjoitin tekstiä jo paljon ennen sitä. Hiljalleen, koska asian käsitteleminen tuntuu vieläkin ajoittain melko raskaalle.
“Mun kalenterista löytyi tän päivän kohdalta kumma muistutus. Vain huutomerkki, ei mitään muuta. Pitkään mietin, että mitä ihmettä se meinaa ja vihdoin muistin: lapsettomien lauantai. Muistutus, jonka laitoin kalenteriini marraskuussa, kun sain tietää olevani raskaana.
Kesäkuun alussa vuonna 2014 soitin ekat puhelut lapsettomuusklinikalle, koska hieman vajaan vuoden aikana ei ollut tärpännyt. Muistan viikon siksi, että samalla viikolla Oulussa erään talon kellarista uutisoitiin löytyneen viiden vauvan ruumiit, jotka “äiti” oli sinne säilönyt. Viiden?! Tuollainen saa viisi lasta ja me ei saada yhtäkään?! Kuinka epäreilua..
Syksyllä 2014 söin ensimmäiset hormonit. Muistan ajankohdan siksi, että pohjois-savossa äiti oli ajanut tahallaan bussin kylkeen kyydissään kolme lasta. Miten tää voi mennä näin?! Miks me ei saada edes yhtä rakastettavaksi!?
Keväällä 2015 pistin ekan hormonipiikin kehooni. Samoihin aikoihin kuulin, kun ystäväni kertoi, kuinka hän tuli raskaaksi ensimmäisestä kierrosta ilman ehkäisyä. Purin huultani ja pakotin hymyn kasvoilleni päässä tuttu laulu: mä oon vilpittömästi onnellinen hänen puolestaan, olen olen olen olen…
Syksyllä 2015 luovutin. Mitään ei tapahdu, mikään ei auta, koeputkihedelmöitys tuntuu liian pelottavalta. Ehkä se ‘kun et yritä niin se onnistuu’ toimisi? No eipä toiminut. Kuulin kuitenkin erään sanovan, kuinka hän ei olisi koskaan ‘hankkiutunut paksuksi jos olisi tiennyt kuinka paljon lihoaa’. Naurahdin teennäisesti mukana – tuntui puukolta mahassa.
Keväällä 2016 hakeuduttiin uudelleen hoitojen suunnitteluun ja elokuussa lääkäri kertoi, että spontaaniin raskauteen meidän mahdollisuudet ovat olemattomat. Tuona samaisena päivänä ystäväni kertoi, kuinka he olivat yrittäneet “pitkään” raskautta (6kk) ja vihdoin tärppäsi. Sama ‘olen vilpittömästi heidän puolesta onnellinen’ -levy päälle ja väkisin väännetyn hymyn kera kerroin miehelleni. T näki suoraan läpi, halasi ja minä nukahdin itkien hänen kainaloonsa.
Marraskuun alkuun sovittiin aika koeputkihedelmöityksen suunnitteluun. Tämä aika muuttui kaikesta huolimatta varhaisultraksi ja saatiin nähdä yhteinen lapsemme ensi kertaa. Ennusteista huolimatta raskaus oli spontaani.
Sen jälkeen, kun olen kertonut kivisestä tiestämme, oon huomannut että karkeasti arvioiden joka kolmas sanoo, että on ollut myös melko pitkä yritys takana tai ongelmia raskautumisessa. Miksi silti koin olevani niin yksin? Mun 470 fb-kaverista 1/3 on about 157. Silti vain yksi on ollut niin vahva, että on uskaltanut puhua julkisesti tahattomasta lapsettomuudestaan. Tämä yksi henkilö on todennäköisesti tietämättään auttanut mua, miksi en siis ite laittanut hyvää kiertämään? En uskaltanut. Hävetti.
Tahattomasti lapsettomat; ymmärtäkää niitä, jotka ovat saaneet kunnian tulla äidiksi/isäksi. Lapsettomuuden tuskaa ei ymmärrä, jos ei sitä ole kokenut. Ne pienet sanat ja lauseet – joskus jopa sanamuodot tai äänenpainot – jotka itse koet loukkaavaksi, eivät ole tarkoituksellisia.
Lapsen saaneet; yrittäkää olla hienovaraisia lapsettomien läsnäollessa. Kyseessä voi olla tahaton tai tahallinen lapsettomuus. Kumpi? Se ei kuulu muille. ‘Pienestä’ loukkaantuminen ei myöskään ole tahallista; kuvitelkaa itse jos ette koskaan olisi saanut edes mahdollisuutta rakastaa tai suukotella rakkaita lapsianne.
Mikään, mitä nyt kirjoitan, ei helpota niiden tuskaa, jotka lapsettomuudestaan (usein hiljaisuudessa) kärsii. Sen voin kuitenkin sanoa jälkiviisaana, että antakaa sille jollekin (puolisolle, perheenjäsenelle, ystävälle) mahdollisuus olla se, joka kuuntelee teitä. Aina ei tarvita sanoja, joskus pelkkä yritys ymmärrykseen riittää.
Rakkautta lapsettomien lauantaina kaikille, jotka kokevat sen itseään koskettavan ja toistaakseni itseäni parin vuoden takaa; hyvää huomista Äitienpäivää kaikille äideille – myös odottaville ja odotusta odottaville.”
Musta tuntuu edelleen pahalle, että rohkenin kirjoittaa aiheesta vasta, kun olin itse raskaana. Todellisuudessahan sitä tukea kaipaa juuri niiltä, jotka eivät myöskään yrityksistä huolimatta ole raskautuneet. Aihe kuitenkin on niin kovin arka, että sen julkistaminen koko kansalle saa oman olon todella haavoittuvaksi. Kuka haluaa olla haavoittuva tuntemattomienkin nähden? Kuitenkin kun tuon päivityksen julkaisin, sain ihan mielettömän määrän kommentteja, kehuja ja kiitoksia sekä yksityisviesteinä että face-to-face. Jälleen oli yllättävän paljon samoja kokemuksia ja kivisempiäkin teitä. Oon niin kiitollinen jokaisesta kommentista ja vertaistuesta <3 ehkä tässäkin pitäisi vaan olla rohkeampi ja avoimempi – koko yhteiskunnan.
No, ehkä tähänkin pätee lause parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Ovatko lapsettomuudesta kärsineet vanhemmat kiitollisempia lapsistaan?
Saanko minä, tahattomasta lapsettomuudesta vuosia kärsinyt, turhautua uhmaikäiseeni?
Kaikkea ei (tuleva) äitikään voi suunnitella etukäteen
Aloin itkemään lukiessani tätä postausta. Kirjoitit niin hyvin sanoiksi ne asiat, joita olen itsekin miettinyt. Meillä on ollut erilainen matka ja se on vielä kesken, mutta kirjoituksesi kosketti paljon. Aloimme yrittämään lasta viime lokakuussa. Tähän mennessä olen saanut yhden keskenmenon ja yhden kemiallisen raskauden. Ikinä ei unohdu se hetki, kun ultrassa ei löydy sydänääniä. Tunteet vaihtelevat kuukaudesta, välillä päivästä toiseen. Pelko seuraavasta epäonnistumisesta on suuri. Kaikista suurin pelko on se, että emme ikinä onnistu. Pitäisi kuitenkin elää tätä hetkeä ja yrittää nauttia, ehkä joskus kaipaan kokonaisia yöunia tai jotain muuta mikä nyt on itsestään selvää. Onneksi teidän tarina sai onnellisen lopun. Se luo itsellekin toivoa. Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi!
Voi kiitos ❤️❤️ ihana, jos sait tästä toivoa itsellesi ❤️ toivon koko sydämestäni, että teitä vielä onnistaa. Tuon avain sanan “tahaton lapsettomuus” alta löytyy vielä lisää pohdintaa aiheesta, jos kaipaat lisää vertaistukea ? tuo, että pitäis nauttia hetkestä, on kyllä lähellä mahdotonta, kun ei enää haluaisi nauttia hetkistä ilman lasta ?❤️
Kaunis teksti, tuntuu kuin se olisi osittain minun ajatuksiani puettu sanoiksi. Meillä on tällä hetkellä yksi lapsi, mutta myös lapsettomuuden kanssa painittuja vuosia takana. Joten nuo tunteet ovat tuttuja. Tiedän kuitenkin, että yritimme lasta lyhyen aikaa moneen muuhun pariskunta verrattuna.
Meille sanottiin, että mahdollisuus spontaaniin raskauteen on häviävän pieni, noin 1%. Lääkäri tokaisi munajohtimien aukiolotutkimuksessa kahden vuoden yrittämisen jälkeen että spontaani raskaus olisi meidän tapauksessa maailman kahdeksas ihme ja että hedelmöityshoidoilla mahdollisuus olisi siinä 10% luokkaa. Sanat tuntuivat viiltäviltä. Asia meni eteenpäin ja saimme kirjeen kotiin että pääsemme keskustelemaan hoidoista. Aika oli 3 kk päästä tuosta aukiolotutkimuksesta. En tiedä auttoiko se tutkimus asiaa, vai mikä oli, mutta pian sen jälkeen plussasimme. Se yksi % riitti ja olimme siitä enemmän kuin kiitollisia. Olemme keskustelleet perheenlisäyksestä ja aiomme yrittää, luultavasti suoraan hoidoilla. Mutta jos ne eivät onnistu, niin olen silti onnellinen tästä meidän yhdestä ihmeestä. (ihme jo senkin vuoksi että hänellä melko harvinainen sydänvika ja on selvinnyt hienosti koettelemuksista tähän saakka).
Kerron melko avoimesti lapsettomuudesta, koska ei voi ikinä tietää kuka asian kanssa kamppailee. Niinkuin sanoit, ja itsekin aluksi sitä itsekin teki, sitä on asian kanssa hiljaa itsekseen. En tiedä millaisia tunteita se toisessa herättää, mutta toivon että kertomalla omasta lapsettomuudestani / lapsensaannin vaikeuksista toinen saisi ehkä toivoa. Kiitos kun kerroit kokemuksistasi, jos itse olisin löytänyt blogisi kamppaillessani samojen asioiden kanssa niin en olisi ollut yksin ajatusteni kanssa. Tai mieheni <3
Voi ❤️ oon ihan sanaton. Siis mikä onni, että ootte saaneet yhden lapsen, aivan mahtavaa ? mutta ymmärrän kyllä kaipuun silti myös toista lasta kohti, jos se olisi toiveena ❤️ eihän nuo tunteet toisiaan kumoa, siis kiitollisuus jo olemassa olevasta lapsesta ja kaipuu toiseen lapseen. Toivon koko sydämestäni teille onnea yritykseen! ?