Parasta kotivanhemmuudessa

Tämä teksti on ajalta, kun esikoiseni oli samanikäinen kuin kuopukseni nyt, eli noin 10 kuukautta (13.4.2018). Funtsin Englannissa kotivanhemmuuden hyviä puolia ja ajattelin nyt miettiä, onko kotivanhemmuus samanlaista toisella kierroksella! Tämän hetken kommentit kursivoituna.

Välillä vauva-arki ahdistaa ja varsinkin vastuu toisesta ihmisestä ja hänen kehityksestään pelottaa ihan kamalasti. Näistä huolimatta arki on huomattavasti suuremmilta osin ihanaa ja palkitsevaa ja niin kuin parille äitikaverillekin sanoin:“Olen Sarianna ja olen vauvaholisti”. En enää ees yritä olla se äiti, jonka elämä ei koostu vain sormiruuista ja vaipoista, vaan hyväksyn kohtaloni. Vauva kaikkine puolineen on mun elämää nyt ja oon oikein tyytyväinen tilanteeseen.

Vauva-arjessa on ihanaa se, että…

…mihinkään ei ole kiire oikeastaan koskaan. Toki on neuvolaa, mutta about kaikki muu on vapaaehtoista ja niihin mennään, jos huvittaa. Tai, jos kerhot ynnä muut eivät osu päikkäreiden kanssa samaan aikaan… yleensä osuu 😀

Tämä on niin taivaan tosi edelleen!

…jos tulee paskaa taivaalta tai huvittaa vaan olla kotona koko päivä – voi sen tehdä.

…ja aika usein ollaankin, mutta nyt on taapero, jonka kanssa pääsee loppupäivän helpommalla, jos vain menee sinne ulos!

…vauvan päikkäriajat on omaa aikaa. Silloin voi somettaa, nyplätä sukkia, tehä kotitöitä (yööök), suunnitella seuraavia blogiteksejä, kirjoitella niitä tai nukkua kans päikkärit.

Kotitöitä EI SAA tehdä päikkäriajalla. Ellei ne kotityöt ole keksinleivontaa.

…iltaisin on parasta ottaa vauva sänkyyn syliin ja syöttää häntä samalla, kun ite kattoo vuorotellen pilkkivää vauvaa ja tv:tä. Kun ruokailu on ohi niin saadaan hömpöttää hetken ja kuunnella vauvan ihanaa kikatusta, koska…

… oon niin superhauska. Ihanaa, ku vihdoin on joku joka nauraa kaikille mun jutuille ja sekoiluille.

Vaikka vastuu tosiaan välillä hirvittääkin, on palkinto vastuunkantamisen arvoista.

… näkee, kuinka vauva oppii joka päivä jotain uutta ja ihmeellistä. Vaikka vastuu tosiaan välillä hirvittääkin, on palkinto vastuunkantamisen arvoista.

… saa tutustua joka päivä (joka minuutti) paremmin oman lapsen kasvavaan persoonallisuuteen. Kaikkiin ärsyttäviinkin piirteisiin 😉

… saa tuntea pakottavan tarpeen huolehtia toisesta. Huolehtimiseen näyttää kuuluvan oleellisena osana jatkuva ikävä. En olis koskaan uskonut, että mä oon sellanen ihminen, jolle ehtii tulla lastaan ikävä, kun tämä nukkuu päikkäreitä. Yks viikonloppu piti lähteä kaverin synttäreille toiselle paikkakunnalle, mutta jouduin jänistämään, koska en vaan oo valmis olemaan niin kaukana vauvastani. Haluan olla hänen kanssaan ja vaikka välillä onkin kuuppa aivan jumissa, niin sekin jumi aukeaa parin tunnin breikin aikana.

Enää ei kyllä noin nopeesti tuu ikävä, mutta allekirjoitan täysin sen, että ilman lapsia tuntuu kuin jokin raaja puuttuisi.

Koko tän Englannin reissun aikana (3kk) oon ollut ehkä noin 10 tuntia erossa vauvastani. 9,5h siitä olen ikävöinyt häntä!

… sai asiat takaisin tärkeysjärjestykseen. Työt todellakin ovat VAIN töitä. Kaikki ennen vauvaa isoilta tuntuneet asiat on nyt jotenkin ihan mitättömiä. Tuntuu hullulta, että mietin aiemmin työasioita iltaisinkin.

Tää on ollut yks tärkein oppi, joka on tullut äitiyden kylkiäisenä.

… on jollekin niin käsittämättömän tärkeä. Joku rakastaa mua ehdoitta eikä koskaan kato nenää pitkin vaan pelkillä vaaleanpunaisilla laseilla. Katseella, joka on täynnä rakkautta ja lämpöä… okei, ja joskus kaikkea muutakin, jos ei hommat rullaa niinku meidän perheen diktaattori haluaa.

ps. Nää kaikki siitäkin huolimatta, että vauva kiipes raivoitkien mun niskaan roikkumaan, vaikka kaipaisin vaan HETKEN omaa aikaa:D