Ensimmäinen viikko vauvan kanssa – Uusi arki kotona alkaa, mutta miksi esikoinen tuntuu vieraalta?

Postaan tällä viikolla joka päivä vuosi sitten, vasta synnyttäneenä, kirjoittamiani fiiliksiä, koska sunnuntaina meidän vauvavuosi päättyy. Nää tekstit on tosi autenttisia: ihan puhdasta juuri synnyttäneen äidin tunteiden virtaa, joten se saattaa olla paikoin melko sekavaakin. Postauksessa uuden arjen ihmettelyä, rintakumiripittäytyminen ja minut pahasti säikäyttänyt tunne: Miksi esikoinen tuntuu vieraalta?

Voi, tämä vauva on niiiiiiiin ihana!

Voi tää vauva on niin ihana! Niiiiin ihana! Tätä vois kattella vaan vaikka kuinka kauan. On ihan erilainen olo kun ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen. Olo on itsevarmempi ja rennompi. Neuvoja sataa miljoonasta paikasta ja se on musta tosi jees, mutta nyt en jää miettimään yhtään jos joku tekee toisin ku mä. Tiedän kyllä mikä toimii meillä ja vaikka en tietäis, niin kokeilen eka sitä mikä musta tuntuu parhaalta ja sit jos kokeilu menee pieleen niin kokeillaan muuta taktiikkaa. 

Rintakumi oli taivaanlahja ja suihkutissien hillitsijä

Jännittää pirusti, että en enää koskaan voi imettää ilman kumia, mutta pelkään että vauva tukehtuu rupiin, joita nänneissä jo on.

Alapäässä edelleen varsinkin yksi tikki tuntuu epämukavalle. Pistin myös miehen ostamaan rintakumeja. Perhana, niitä on eri kokoja! Mies osti jokaista ja onneksi ensimmäinen oli jo sopiva. Jännittää pirusti, että en enää koskaan voi imettää ilman kumia, mutta pelkään että vauva tukehtuu rupiin, joita nänneissä jo on. Mikä taivas! Rintakumin kanssa imetys ei satu lainkaan, ne ovat helppokäyttöiset ja mikä parasta – se blokkaa hieman suihkua, jonka heruminen saa minulla taas aikaan. Vauva-parka, ihan kuin siskonsa aikoinaan: meinaa hukkua maitosuihkun paineeseen. Tänään pumppasin ekaa kertaa myös hieman maitoa pois rinnoista, oli niin kipeät, että pelkäsin, että tulee tukoksia. Viiden minuutin pumppauksella tuli 80 milliä maitoa. Jestas.

Esikoinen vaihtoi äiti-vaiheen lennosta isi-vaiheeseen – Hyvä niin!

Baby bluesia ei näy eikä kuulu, mutta tuohon aiempaan sitten kolikon toinen puoli: tää riittämättömyyden tunne on jo läsnä. Voi kuinkakohan tätä oppii käsittelemään? Yritän epätoivoisesti ja naurettavan isosti kehua isosiskoa, antaa edes pieniä hetkiä leikkien merkeissä ja pusutella, mutta oon jo nyt joutunut useasti sanomaan että “äiti ei pääse kun vauva pitää syöttää”. Se särkee sydäntä! Uskon, että imetyskaatikot pääsee vielä kovaan käyttöön! Onneksi taapero vaihtoi lennosta äiti -vaiheen isi -vaiheeksi ja isi on ykkönen. Huh! 

Tuli tirautettua myös ekat itkut riittämättömyyden takia. Taapero ei meinannut saada unta ja kaipasi syliä ja vauva roikkui tississä. Jonglöörasin kahden huoneen väliä aikani ja isä kokeili myös omat kikkansa. Ei toimi mikään. Onkohan tämä nyt reagointia pikkuveljeen vai vain ylipäätään jakautuvaan huomioon? Onneksi tämä “kostetaan” vain meille ja taapero on varsin hellä veljeään kohtaan. Silittelee, pusuttelee ja paijaa. Eilen vauva oli sylissäni, niin isosisko komensi minut silittelemään. Ei itseään vaan vauvaa.

Miksi esikoinen tuntuu vieraalta?

Onko tämä normaalia vai onko rakkaus esikoista kohtaan kadonnut jonnekin?

Oon myös miettinyt, että mistä johtuu, että esikoinen tuntuu välillä hieman vieraalta. Lähetin jo itku kurkussa serkulleni viestin asiasta: onko tämä normaalia vai onko rakkaus esikoista kohtaan kadonnut jonnekin? Esikoinen on tismalleen samanlainen kuin aiemminkin, hän on jopa jättänyt uhmailunkin vähemmälle ja silti hän tuntuu vieraalta. En osaa eritellä tilanteita, tämä on vain tunne. Aika voimakaskin. Voi kamalaa, toivottavasti tämä menee ohi. Onko se se, että tunnen itse itseni vieraaksi kahden lapsen äitinä enkä vielä osaa profiloitua siihen rooliin? Vai onko nyt kaikki paukut vastasyntyneen äidin roolissa? Vai haenko vielä sellasta balanssia koko uuden elämän ja arjen kanssa? Jännittääkö mua uhmat, kun on vauvakin? Onneksi taapero ei oo moksiskaan ja tulee halimaan jos pyydän.. Ja pyytämättäkin! Mutta itellä tuo pyörii jatkuvasti päässä.

Imetyskivut ovat jälleen todellista totta

Tissit on aivan järkyttävän kipeät. Muistan kuinka itkin esikoisen kohdalla, että tää ei voi sattua näin kovaa. Että onko tää aina tällästä. Nyt tiedän, että tää kipu loppuu kyllä. Uskon, että tää tulee olemaan yksi parhaista puolista toisen vauvan kanssa: mä tiedän, että vaiheita tulee ja menee. Ne ei jää päälle (yleensä?) vaan ku hetken jaksat niin vaihe menee ohi…. Ja tulee uusi toivottavasti parempi vaihe.

Huomenna postaussarja jatkuu jo viidennen vuorokauden tuntemuksilla. Halusta pumpata maitoa pakkaseen “varmuuden vuoksi”, jotta mulla olisi edes illuusio siitä, että olen “vapaa liikkumaan yksinkin”. Lisäksi fyysisestä hyvinvoinnista huolimatta keho muistuttaa, että alatiesynnytyksen jälkeen tulee ottaa chillisti.

Kurkkaa alta myös Vaasan Keskussairaalan sivuilla julkaistu ihana video meidän ensihetkistä kuopuksen syntymän jälkeen!