Ihanaa ja kamalaa olla näin tarpeellinen

Äitiyden yksi parhaista puolista on ehdottomasti se, että on jollekin niin tärkeä. Olla jollekin niin mittaamattoman arvokas, että hän ei kerta kaikkiaan pärjää ilman läsnäoloasi. Mitä pienempi lapsi, sitä enemmän hän tuntuu kaipaavan syliäsi. Mutta entä jos sinusta on puristettu joka ikinen läheisyyden ripe irti ja ainut mitä itse kaipaat, on hetki omaa rauhaa?

Kolmevuotiaallamme on meneillään voimakas äiti-vaihe

Meidän esikoisella on parhaillaan menossa ihan uskomaton äiti-vaihe. Arkisin, kun ei ole muita aikuisia läsnä, kolmevuotiaani roikkuu minussa joka ikinen sekunti. Hän kiipeilee minussa, tulee reppuselkään, roikkuu jalassa, haluaa antaa haleja ja pusuja ja jos en ole näköetäisyydellä, hän huutelee perääni. Lisäksi huomiotani kaipaa tuo juuri yhdeksän kuukautta täyttänyt vauva. Huomion lisäksi suuri osa ajasta menee jo vain pelkkään vauvan ruokkimiseen ja vaipanvaihtoon, joka saa tyttäreni hakemaan huomiotani vain entistä enemmän. Tuntuu, että kädet – ja sylit – loppuu kesken.

Tällä kertaa minulla äitinä on vaihe, jolloin kaipaan omaa aikaa

Tänään tuntuu, että molempien lapsien huomionkipeys on ollut huipussaan. Tai ehkä se nimenomaan vain tuntuu siltä, koska viime aikoina mulla on ollut isompi oman ajan ja rauhan tarve. Myönnän, että olen monesti laittanut Välkyt autot pyörimään youtubesta vain sen takia, että voin hetken istua keittiössä ja tuijottaa ikkunasta ulos. Tuo hetki keskeytyy siihen, kun toinen on ryöminyt jalkoihin ja ojentelee käsiään syliin haluamisen merkiksi ja toinen juoksee värikynänsä kanssa kertomaan, kuinka tämä keltainen väri on äidin lemppari.

Ihanat lapset, mutta voi kuinka oli miellyttävää miettiä, mistä sen keittiön ikkunasta näkyvän hiekkalaatikon hiekanjyvät ovatkaan tulleet.

Ihanat lapset, mutta voi kuinka oli miellyttävää miettiä, mistä sen keittiön ikkunasta näkyvän hiekkalaatikon hiekanjyvät ovatkaan tulleet. Muistan, että mulla oli esikoisenkin vauva-aikana tällainen vaihe suunnilleen samoihin aikoihin. Ehkä, kun on se ihan pikkuvauva-aika (ja jatkuva imetys!) ohi, niin haluaa jotenkin sitä omaa “menetettyä” aikaa takaisin? Onneksi mies on ottanut hyvin koppia lapsista, kun olen suoraan sanonut vaiheestani.

Iltaisin on usein loppuun kulutettu olo

Yksi lukija kuvaili sitä iltaista tunnetta jopa käytetyksi.

Tästä oman ajan kaipuusta tuli ennen paljon huonompi omatunto, mutta ei enää – ainakaan niin paha. Oon päätellyt, että oon vain sellainen ihminen, joka tarvitsee omaa aikaa ja (usein alitajuntaisesti) nappaa sitä sieltä, mistä pystyy. Mulle ei oo mikään juttu olla useampaa päivää vain kotona näkemättä ketään. Oon hyvin sosiaalinen ja puhelias ihmisten ympärillä, mutta iltaisin usein haluan vaan olla omassa rauhassa. Olin tälläinen jo ennen lapsia, mutta silloin sain omaa rauhaa koska vain. Tai ainakaan kukaan ei ollut jatkuvasti iholla. Tästä päästäänkin siihen, että mies on aivan vaihtopenkillä vauvavuoden. Taas. Illalla, kun lapset nukkuu, mulla on takki niin tyhjä, että haluan vain käpertyä sohvan nurkkaan sikiöasentoon. Kaikille, jotka tulevat edes metrin lähietäisyydelle, tekisi mieli sähistä. Yksi lukija kuvaili sitä iltaista tunnetta jopa käytetyksi. Oot antanut ihan kaikkesi fyysisesti ja henkisesti. Yrittänyt vastata joka ikiseen tarpeeseen, itkuun ja kysymykseen tietenkin siinä onnistumatta, koska tuohan on täysi mahdottomuus.

Ymmärrän vertauksen ja voin samaistua.

Näytä tämä julkaisu Instagramissa.

Henkilön SHITTY IS THE NEW BLACK (@sariannasitnb) jakama julkaisu Touko 25, 2020 kello 9.32 PDT

On ihanaa olla niin tärkeä näinkin monelle ihmiselle, mutta olen tärkeä myös itselleni ja minäkin kaipaan omaa huomiotani. Kaipaan rauhaa, hiljaisuutta ja sitä tunnetta, että nyt kukaan ei vaadi minulta yhtään mitään. Tunnetta, että juuri nyt en ole kenenkään muun palvelija kuin itseni!