Ennenaikainen hätäsektiosynnytys – Meidän perheen synnytyskertomus

Eräänä toukokuisena keskiviikko-torstaiyönä heräsin noin klo 1:30 siihen, kun tuntui, että pissasin alleni. Ärsyyntyneenä riuhtaisin peiton pois jalkojeni päältä “ei vitsi, onko yökastelukin jokin raskausoire?”. Vaan sänky ei ollutkaan pissasta märkänä vaan verestä. Unenpöpperössä kävelin vessaan ihmettelemään tilannetta lisää. Mieheni T oli edelleen hereillä, joten huikkasin häntä tulemaan ihmettelemään kanssani. En muista ehtikö T tulla vessaan lainkaan vai kävelinkö suoraan keittiön kaapille etsimään doppleria, jotta voisin tarkistaa, että Kipsun (lapsemme työnimi oli [toivon] Kipinä) sydänäänet kuuluvat. Samalla kun kaivelin kaappia tipahti lattialle iso verihyytymä. Siinä vaiheessa otin puhelimen käteen ja soitin synnytyslaitokselle. T:n ilme oli hyvin hämmentynyt. Synnäriltä pyydettiin tulemaan “käymään käyrillä”, joten lähdimme sairaalaa kohti.

Noin klo 1:50 ollaan oltu sairaalalla ja kätilö on kuunnellut sekä minun että Kipsun sydänääniä. Kipsulla tavanomainen 120 ja minulla tuttu 70. Tunsin potkuja tuonakin aikana – vauva kun on aina ollut kova potkimaan. Juttelimme niitä näitä ja odottelimme lääkäriä saapuvaksi.

Klo 1:59 lääkäri on astunut huoneeseen. Hän koski pari kertaa mahaani, katsoi näytöltä molempien sykkeet ja sanoi napakasti: “Sarianna, vaatteet pois, nyt leikataan”. Katsoimme kauhistuneina toisiamme mieheni kanssa, kun lääkäri jo ehti toistaa vielä tiukemmin: “Nyt Sarianna, vaatteet heti pois!”. Aloin ihmeissäni riisua vaatteitani keskellä huonetta, jossa kätilö ja lääkäri hääräsivät jo yhtä sun toista. Päälleni lykättiin sairaalakaapu ja nousin edelleen täysin hämmentyneenä sairaalasängylle. T tukittiin tässä välissä odotushuoneeseen ja minua lähdettiin siirtämään leikkaussaliin. Viimeinen muistikuvani on se, kun näen leikkaushuoneessa väkeä kun pienessä kylässä ja kysyn:”ketä leikataan?”. Anestesiahoitaja vastaa minulle, että “Sinut. Vauva pitää saada ulos”. Tyttäreni syntyi klo 2:07.

En tiedä yhtään, mitä kello oli, kun heräsin heräämöstä. Muistan kuitenkin hyvin elävästi sen näyn ja tunteen, kun laitoin leukani rintaan ja yritin etsiä vauvamasuani. Sitä ei ollut. Aloin itkeä ja jokaisella hengenvedolla tunsin kovan kivun alavatsallani – kuin muistutuksena, että suloiset ja tutut potkut olivat nyt historiaa. Sain lisää kipulääkettä. En tiedä nukahdinko tuossa välissä uudelleen vai olinko vaan niin sekaisin, että en muista matkaa keskolaan. Sinne kuitenkin päädyin ja kuulin mieheni äänen. Syliini annettiin jokin pieni käärö ja sanottiin, että siinä on tyttäreni. Tuntui kummalta. En nähnyt mitään (nukutus & kipulääkkeet saivat ehkä näköni sumeaksi) ja olin edelleen aivan pihalla. Taisin vielä tuolloinkin kuvitella, että “käyrillä käyminen” on pian ohi ja päästään jatkamaan unia kotiin.

Tuon kummallisen tilanteen jälkeen pääsin takaisin synnytysosastolle huoneeseeni ja nukuin pienen hetken. Mieheni tuli pian perästä ja kerrattiin hieman tapahtumia. Olin kuulemma tuossakin vaiheessa edelleen aivan kaffella. Sen verran ymmärsin, että istukka oli alkanut repeämään ja vauvalta oli syke romahtanut lääkärin huoneessakäynnin aikana. Kiitos lääkärin ja muidenkin ammattitaitoisten sairaalan työntekijöiden keskolassa tuhisi noin 40 cm pitkä ja reilu 1800g painoinen tyttö.

Vaikka välillä tuntui aivan käsittämättömän epäreilulta, että pitkän lapsettomuuden kanssa taistelun jälkeen esikoisemme meinataan vielä viimeisillä hetkillä meiltä viedä. Sovimme heti tuona yönä, että keskitymme niihin asioihin mitkä meni hyvin ja onnekkaasti. Kuinka onnekkaita olemme, että asumme muutaman sadan metrin päässä sairaalasta? Kuinka onnekkaita olemme, että raskaus oli ehtinyt jo 33+5 viikolle ja tärkeimmät elimet olivat kehittyneet valmiiksi? Kuinka onnekkaita olemme, että lääkäri toimi ripeästi ja syntyessään harmaankalpea lapsemme tajusi hengittämisen salat samantien?

Todella onnekkaita.