Shitty is the new black -podcast: Kuuntele, millainen on ensimmäinen viikko kahden lapsen äitinä
Kuinka erilaiset lastemme elämän alut voivatkaan olla?
Pikkuveljen paino on lähtenyt hienoon nousuun, ja senkin osalta kuopuksen vauva-arki ja elämän ensihetket ovat olleet kuin hattaraa – varsinkin verrattuna esikoiseen. Esikoisen odotusta jouduimme odottaa vuosia, raskaus loppui ennenaikaisesti ja synnytys hoidettiin hätäsektiolla minun nukkuessa. Typerä istukkakin repesi!
Jäätävä stressi vauvan painosta väritti esikoisen elämän alkua ja olin jännittynyt vielä pitkän aikaa.
Keskosuus ja jäätävä stressi painosta väritti koko vauva-arkea ja ehkä koko dramaattinen alku sai minut olemaan hieman jännittynyt pitkän aikaa. Ensimmäiset viikot koostuivat sairaalan hajuista, tissien pumppaamisesta, epävarmuudesta oman äitiyden kanssa, verikokeista, nenämahaletkuista ja punnituksista. En ehkä sanoisi olleeni ylisuojeleva, mutta pääni sisällä painin päivittäin hysteerisyyden kanssa:“Noniin, ei taivas nyt putoa vaikka lapsi löysikin karkkikätkösi ja nuolaisi yhtä. Ei lapsen pää halkea, vaikka se kolahtikin lattiaan.” jne.
Kuopuksesta raskauduin erittäin helposti, raskaus kesti täysiaikaisuuteen ja synnytin lääkkeettä. Äitiyslomaviikot synnytystä odottaen olivat elämäni onnellisinta aikaa ja vauvan paino oli jo viikon jälkeen reippaasti yli syntymäpainon. Imetys lähti käyntiin 11 minuuttia synnytyksen jälkeen ja isoin ongelma sairaalassa oli se, kun annoin tutin. Olo on paaaaljon rennompi ja itsevarmempi ja uskon, että se vaikuttaa myös lapseen – tai molempiin lapsiin – positiivisesti.
Oma oloni on paaaaljon rennompi ja itsevarmempi ja uskon, että se vaikuttaa myös lapseen.
Kuinka erilaiset alut voikaan kahdella samoista geeneistä sikisseillä lapsilla olla? Kuinka epäreilu asetelma ja erilaiset lähtökohdat? Miten ne tulevat vaikuttamaan tulevaisuudessa vai vaikuttavatko mitenkään? Tuntuu jopa syylliseltä esikoisen puolesta, vaikka eihän hänen syntymätapansa ollut minun päätettävissä. Ja vaikka näenkin kuopuksen myötä tuonkin syntymän varsin upeana.
Toisaalta olen jo oppinut sen, että jos en potisi syyllisyyttä tästä, etsisin aiheen jostain muualta. Olenhan äiti.
“Somevanhemmatko” syyllisiä syntyvyyden laskuun?
Samaa pohdin itsekin. Huomaan jatkuvasti vertailevani sitä, kuinka ihanasti ja rennosti tämän toisen kanssa vauva-arki menee verrattuna esikoiseen. Ensimmäinen nuha oli nyt neljän viikon ikäisenä, enkä ollut välittömästi kiikuttamassa lasta keskellä yötä ensiapuun, kuten esikoisen kohdalla olisin halunnut tehdä (jos mies ei olisi estänyt). Vauva on paljon isoveljeään rauhallisempi, eikä juuri itke. Tämän tietysti tulkitsen niin, että vahingoitin esikoista hätäsektiosta ja hankalasta alusta johtuneella stressilläni ja vauvakin oli stressaantunut. Huomaan myös miettiväni, kuinka epäreilua esikoiselleni on ollut, että äiti ei ole stressiltään kyennyt nauttimaan vauva-ajasta. Kyllä sitä kaikesta osaa näköjään itselleen syyllisyydentunnon kehittää 🙂
Jestas kuinka tuttuja ajatuksia! ❤️ Ollaan me äidit aikamoisia… ?♀️
Älä pode syyllisyyttä vaan nauti siitä että olet saanut kokea myös normaalin pikkuvauva-ajan! ❤️ Nämä ovat asioita joihin ei vaan voi vaikuttaa, niin epäreilulta kuin se tuntuisikin. Meillä esikoinen lennätettiin syntymän jälkeen ambulanssilennolla Helsinkiin, vakava synnynnäinen sydänvika. Siellä oli vastassa sellainen vauva-arki, että päivät menivät pumppaillessa, itkiessä ja pelätessä sitä, että viedäänkö vauva kotiin arkussa. Ekat kuukaudet olivat sairaalassa hyppäämistä ja ekat vuodet pelkoa tulevasta. Syytin itseäni sydänviasta ja analysoin kaikkea mitä olin raskauden aikana tehnyt tai jättänyt tekemättä, vaikka yritin olla äärimmäisen tarkka kaiken suhteen. Kaiken sen kamalan keskellä hölmösti harmitti myös se, että normaali, se kaikkien hehkuttama vauvakupla jäi kokematta. Tokan kanssa asiat olivat syntymän jälkeen toisin, enkä suostunut siitä syyllisyyttä kokemaan vaan nautin huolettomuudesta parhaani mukaan (no ihan huoletonta ei ollut toki silloinkaan johtuen raskausajan sairasteluista ja suuren kriisin aiheuttamasta stressistä joiden pelkäsin vaikuttaneen vauvaan, mutta henki ei ollut kuitenkaan vaarassa)? Vaikka alku olisi normaali ja huomattavasti helpompi kuin sairaala-arjen sävyttämä alku, on silti ok tuntea väsymystä ja turhautuneisuutta. Toisaalta pieniä vastoinkäymisiä on helpompi ehkä kestää, kun on se toinen totuus mihin verrata. Lapsiin erilaiset lähtökohdat eivät tähän mennessä ole vaikuttaneet millään lailla. Kuopuksen normaali vauva-aika oli itselle eheyttävä kokemus, ja sitä samaa toivon sinulle ❤️ Äidit ovat taitavia syyllistämään itseään milloin mistäkin, mutta life happens ja niillä korteilla mennään mitkä on saatu.
Voi miten ihana kommentti ja niin totta ??❤️ raskauden ajan mä nimenomaan päätin että en saamari ala pilaa tätä stressaamalla enkä stressannut vaan nautin! Mihin unohdin ton saman ohjeen tän vauva-arjen kanssa? Kiitos kun muistutit! ❤️
Meillä samanlainen kokemus, tosin tytöt nyt jo 6v ja 4v. En voi olla miettimättä, mikä on alun eroavaisuuden vaikutus siihen, että esikoinen on varautunut, vetäytyvä, arka, epävarma, mutta ihmisiä poikkeuksellisen taitavasti ja empaattisesti lukeva pohdiskelija ja kuopus on suoraviivainen, menevä, vauhdikas, onnellinen ja itsevarma jyrä, joka ei edes huomaa muita painaessaan eteenpäin. Ehkä temperamenttiero olisi ollut joka tapauksessa, mutta se on myös ihan synkassa ensimmäisten viikkojen ja vauvavuoden kokemukseen.