Olen äiti, joka ei osaa nukkua lastensa vieressä

Nyt neljän vuoden kokemuksella uskallan väittää, että mun on mahdoton nukkua levollisesti lasteni vieressä. Vuorottelen edelleen mielessäni ajatuksiani aiheesta: joko ymmärrän, että en vain ole perhepeti-ihmisiä ja toisaalta taas hävettää, että nukun niin huonosti OMAT IHANAT LAPSET kainalossa. Mikä mussa on vikana?

“Ihminen on luotu nukkumaan toisen vieressä”

Otsikossa näkyvän lauseen saan joka kerta vastaukseksi, kun kerron lasteni nukkuvan eri sängyissä. “Kyllähän sinäkin haluat nukkua puolisosi vieressä, miksi lapsesi sitten joutuisi nukkua yksin?” – lauseen näen vilahtelen aina nukkumajärjestelyistä puhuttaessa. No, itseasiassa, mulle paras paikka nukkua olisi yksin, viileässä ja pimeässä huoneessa, jossa vierelläni olisi vain kuusi tyynyä ja kolme peittoa.

Passitin mieheni sohvalle nukkumaan ja näin nukuimme varmaan melkein vuoden

Muistan, kun olimme seurustelleet noin puoli vuotta ja suht…”eläväisesti” nukkuva puolisoni oli heikentänyt unenlaatuni olemattomiin. Yhtenä aamuna päätin, että nyt riittää ja tilasin 160cm leveän runkopatjasängyn mieheni käydessä koulussa! Tuo runkopatja koitui kuitenkin tulevaisuudessa vielä virheeksi, koska hypin samaa tahtia sängyn toisella laidalla, kun mieheni uniin eläytyessään. Tuolloin olimme opiskelijoita, joten uuteen sänkyyn ei ollut heti varaa. Passitin mieheni sohvalle nukkumaan ja näin nukuimme varmaan melkein vuoden, kunnes oli varaa ostaa kaksi 90cm sänkyä ja laittaa ne vierekkäin. Sillä tavoin ollaan menty nyt kuusi vuotta. Eli ei, kaikki aikuisetkaan eivät tykkää nukkua vierekkäin. Tekeekö se minusta oudon? Ehkä, mutta olen ollut äitini mukaan pienestä asti samanlainen. Sisarukseni sen sijaan on nukkunut perhepedissä mainiosti (vanhemmat eivät).

Neljävuotias esikoiseni on alkanut tulla öisin meidän sänkyyn ja se on tuskaa

Viimeiset pari viikkoa neljävuotiaamme on tullut väliimme joka yö. Se on teoriassa musta ihanaa, käytännössä kamalaa. Herään tunnin välein perse naamassa tai varpaat suussa. En saa nukuttua yhtään. Nyt mieheni on tajunnut alkaa tulla itse keskelle, jolloin hän ottaa iskut vastaan ja mä saan nukuttua. Usein tilanne kuitenkin eskaloituu siten, että mä lähden kellarin sohvalle, tytär huomaa sen ja alkaa itkeä, ja kaikilla on paha mieli.

Unelmoin perhepedistä ja aamuheräämisestä kaksi lasta vierelläni

Mun unelma on se, että joku aamu herään ja molemmat lapset ovat kömpineet väliimme. Oon tottunut tähän vieressä nukkumiseen ja nukkunut yön täydellisesti läpeensä, kun aamulla tunnen pienet kädet kaulallani. Unelmaa edesauttaakseni kokeilen säännöllisin väliajoin perhepetiä. Kuin kastaakseni varpaani kylmään veteen. Tällä hetkellä tuo vesi on vielä aivan liian jäätävää! Ensinnäkin nukahtamiseen menee 2-3h, jos silloinkaan vielä kukaan nukkuu ja lapsien yölevottomuus saa mun kuupan sekoamaan. Ehkä vielä joskus?

Keskustelut perheiden nukkumajärjestelyistä menee edelleen tunteisiin

Kuten jo tekstin alussa totesin, käyn jatkuvaa Jaakobin painia päässäni siitä, olenko jotenkin virheellinen äiti nukkumisien suhteen vai olenko “ihan normaali” yksilö, joka vain haluaa nukkua itsekseen. Kidutan itseäni typerän usein lukemalla keskusteluja aiheesta ja kyseenalaistan itseäni. Onko minut kasvatettu näin? No ei, koska lapsuudenkodissani on nukuttu perhepedissä. Minä vain en ollut osallisena siellä 😅 Oonko kylmä ja kieroon kasvanut sarjamurhaajan alku ja kasvatan lapsiani nyt samaan muottiin? Tuskin, koska osoitan lämpöä ja rakkautta yllin kyllin valveillaoloaikana. Enkö rakasta lapsiani tarpeeksi, kun arvotan yöuneni ylemmäs kuin heidän vieressä nukkumisen?

Rakastan, mutta pystyn siihen vilpittömämmin ja kuplivammin, kun olen saanut nukkua kunnolla. Yksin.