Synnytyskertomukseni – Edellisen ennenaikaisen hätäsektion täysi vastakohta!

Täältä se tulee: synnytyskertomus! Te, jotka ette seuraa instagramissa tai facebookissa: synnytin pienen upean pojan viime perjantaina. Yritän pitää tämän tekstin lyhyenä, mutta varmaan tiedetään kaikki, että sellaisena se ei pysy. Teksti on myös Shitty-tyyliin kirjoitettu eli kaunistelematta, joten tiedä mihin ryhdyt aloittamalla lukemisen. 

Voit myös kuunnella synnytyskertomukseni alta:

Ensimmäinen merkintäni aiheeseen liittyen on torstailta klo 9.55. Olin jo jonkin aikaa kiinnittänyt huomiota aaltomaisiin menkkakipuihin, mutta jättänyt asian sikseen, koska olin useasti kuullut ettei supistus ole samanlainen kipu. Aloin kuitenkin epäillä tuota teoriaa, kun kipu tuli ja meni tarkasti 8 minuutin välein aalloissa toisin kuin menkkakramppi, joka itsellä jää päälle. 

Noin klo 19.30 samana päivänä merkitsin ensimmäisen kunnolla kivuliaamman aallon. Olin oikeastaan koko tuon päivän pomppinut jumppapallolla ja tehnyt välillä syväkyykkyjä, mutta tuolloin pyysin miestäni laittamaan itselleni tens-lätkät selkään. Huomasin heti niiden tuoman huiman avun. 

Tuo ensimmäinen pidempi supistus (useampi minuutti) säikäytti hieman ja tajusin mitä kätilöt meinaavat lauseella:”tule sitten kun et enää pärjää kotona.”

Torstain ja perjantain välinen yö meni 8 minuutin pätkissä nukkuen, tv:tä katsoen ja suihkussa jumittaen. Odotin kello kuutta kuin kuuta nousevaa, koska silloin kehtaisin herättää mieheni soittamaan isäni taaperovahtiin. Klo 7 olimme sairaalassa, jossa selvisi, että nuo menkka-aallot todella olivat supistuksia, vaikka viimeiseen asti epäilin vain “draamailevani”. Tuolloin kohdunkaula oli jo täysin kadonnut, paikat pehmentyneet ja olin auki 2,5cm. Kävimme syömässä aamupalaa sairaalan kanttiinissa ja mietimme, mitä tekisimme. Päätimme lähteä vielä kotiin sanomaan esikoisellemme – tuolloin viimeisen kerran ainoalle lapsellemme – heipat ja suihkuun. Halusin myös syödä vielä jotain ja kuunnella omia musiikkeja. Joskus klo 11 maissa sain ensinmäisen pidemmän supistuksen ja halusin lähteä sairaalaan. Tuo ensimmäinen pidempi supistus (useampi minuutti) säikäytti hieman ja tajusin mitä kätilöt meinaavat lauseella:”tule sitten kun et enää pärjää kotona.”

Kun näin veriset sormeni, mieleni palasi suoraan toukokuuhun 2017, kun yöllä heräsin verestä ja esikoiseni oli hengenvaarassa.

Klo 12 olimme takaisin sairaalalla ja tuolloin olin 4cm auki. (Seuraavat ajat voivat heittää paljonkin, en enää sairaalassa ehtinyt kelloa katsella ?) Noin klo 12.30 menin ammeeseen, jonne olin suunnitellut synnyttävänikin. No, amme oli aivan kidutusta. Ehdin olla siellä ehkä 30 sekuntia, kun jo kiljuin miestäni nostamaan minut pois. Jalkani eivät kantaneet enää lainkaan ja mieheni nosti minut suihkun tuolille, jossa kiemurtelin jonkin aikaa. Koko tuon ajan minulla oli kestosupistus, joka kesti useamman minuutin ja sitä seurasikin ainut hetki, jossa olin varma, että meille käy kaikille huonosti: minusta tuli kirkasta verta. Kun näin veriset sormeni, mieleni palasi suoraan toukokuuhun 2017, kun yöllä heräsin verestä ja esikoiseni oli hengenvaarassa. Aloin itkeä ja hoin miehelle: verta verta, hälytä apua, verta! Kätilö tuli salamana paikalle ja tarkasti tilanteen sisätutkimuksella. Olin auennut tuossa pienessä ajassa 7 senttiin, josta myös veri johtui. Tuosta alkoi myös järkyttävä ulostamisen tarve joka supistuksella. Hullu kun olen, halusin vielä tilanteen hieman rauhoituttua kokeilla uudelleen ammetta. Sama show toistui heti ja mieheni nosti minut pyörätuolille, jolla kärryttelimme takaisin saliin. 

Joskus klo 13 jälkeen otin suppareita vastaan synnytyssalissa jumppapallon ja tensin avulla. Ehkä tässä vaiheessa olen ottanut myös ilokaasua, jota minulle tarjottiin? En muistanut tätä ollenkaan, mutta se luki synnytyskertomuksessani. Mieheni osasi selventää, että olin kokeillut sitä pienimmällä teholla, mutta heittänyt samantien pois, koska se ei kuulemma auttanut. Ehkä tästä syystä myös kätilöt puhuivat koko ajan lääkkeettömästä synnytyksestä? Jossain vaiheessa sain myös lämmitetyn riisityynyn alavatsalle, joka rauhoitti ihanasti. Tässä vaiheessa en muuten enää välittänyt tippaakaan, miltä synnytyslauluni kuulosti. Sitäkin nimittäin ehdin miettiä etukäteen, että kuinka nololta kuulostan. Voi hyvää päivää ? Mies itseasiassa kuvaili “laulua” kauniiksi tietäen ja nähden tilanteen, johon se kuului.

Se vähäinenkin kontrolli tilanteesta, mikä oli ennen ammetta, tuntui kadonneen. En meinannut saada mieltäni hallintaan kivulta ja kätilö ehdottikin puudutteita. En osannut ajatella, joten mieheni ehkä huomasi hetkensä tulleen toteuttaa ainut toiveeni: hän muistutti minua synnytysvalmennuksissa puhutusta epätoivon senteistä ja adrenaliinipiikistä, joka sitä seuraa. Kysyi, että olisiko nämä nyt ne sentit? Tuon kysymyksen ansiosta jätin piikit ottamatta ja uskon sen olleen oikea päätös. Ne kun eivät kuulemma olisi auttaneet paskahätään, joka minua myllytti eniten! 

Olin ihan omassa maailmassa – kuin horroksessa.

Sen jälkeen tulikin se kuuluisa “parempi vaihe” ehkä noin klo 14.30? Pääsin takaisin kuplaani. Suoraan sanottuna, en ihan täysin muista 8-10 senteistä paljoakaan. Olin ihan omassa maailmassa – kuin horroksessa. Kätilöillä vaihtui vuoro ja minä pompin pallolla Tensin ja riisityynyni kanssa… Niin, ja lauloin. Välillä tuntui, että ehdin sen pienen supparien välisen tauon ajaksi nukahtaakin! Supistusten aikana minuun ei saanut koskea, mutta niiden välissä mieheni hieroi niskojani ja minä olin jossain hämärän rajamailla. Yhtäkkiä vedet valahti pitkin palloa ja siirryttiin sängylle ponnistamaan ennen klo 15, ehkä 14.45? 

Ponnistus oli arvatenkin eläimellistä ja epätoivoista: jotain tosi alkukantaista. Tuntui että en osaa, huusinkin sitä, itkin epätoivoa ja sitä että en vain pysty koko touhuun. Kätilöt olivat tuon koko ajan aivan jäätävän hyviä. He eivät sekuntiakaan epäilleet minua vaan olivat rauhallisia ja topakoita. Jossain vaiheessa tajusin keskittyä siihen paskahätään ja punnaamaan sitä massiivista skeidaa eli lastani ulos. Vaihe oli pitkä, mutta kun vihdoin tajusin jutun juonen niin homma alkoi edetä. Jossain vaiheessa kätilö kysyi, voiko tehdä episiotomian paikallispuudutteen avulla, jotta vauva pääsisi pihalle enkä repeäisi joka ilmansuuntaan. Suostuin, ja jotenkin osasin punnatakin sen jälkeen “oikeaan suuntaan”. 

Kätilöt sanoivat useaan otteeseen, kuinka näkevät pään ja siinä mustan, paksun, tukan. Tuo sama pää jäi hetkeksi, yhden supistuksen loppuessa kesken, puoliksi syntymättä. Siinä kun odottelin uutta supistusta, mietin, että naiset on kaikki hulluja, kun ryhtyvät tähän. Se tunne kuitenkin unohtui, kun vauva seuraavalla ponnistuksella tuli pihalle. 

Tämä pikkumies ja hänen tapansa tulla maailmaan valaisi myös koko edellisen hätäsektiokokemuksen ja tunsin ääretöntä arvostusta kehoani kohtaan.

Sain hänet heti rinnalleni ja vaikka olin äärimmäisen väsynyt, muistan tilanteesta kaiken. Jokaisen äänen, jokaisen tunteen, mieheni läsnäolon, hänen lämpimät ja kovia kokeneet kädet. Vauva alkoi samantien itkeä kovaan ääneen, mutta rauhoittui nopeasti syliini. Jokainen solu, joka tunsi aiemmin kipua, tunsi nyt iloa, rakkautta ja hyvää oloa. Tämä pikkumies ja hänen tapansa tulla maailmaan valaisi myös koko edellisen hätäsektiokokemuksen ja tunsin ääretöntä arvostusta kehoani kohtaan. Sekä tämän synnytyksen takia, että edellisen. Tajusin välittömästi, että näitä synnytyksiä ei voi verrata. Ne ovat täysin toistensa ääripäät, mutta yhtä kauniit ja arvokkaat. Syytin pitkään kehoani ennenaikaisesta hätäsektiosta, mutta tämä vastasyntynyt pieni mies ja hänen matkansa maailmaan vei minulta viimeisetkin itsesyytökset. Kehoni on mahtava. Se on vahva ja voimakas. Se on luonut kaksi maailman ihaninta, elävää lasta.

View this post on Instagram

A post shared by SHITTY IS THE NEW BLACK (@sariannasitnb) on Aug 23, 2019 at 11:03am PDT

Ei siihen tarvita taikatemppuja puolisolta: olet vain läsnä.

Noiden tunteiden lisäksi tuntui, että rakastuin vielä lisää mieheeni. Hän oli niin uskomaton tuki enkä olisi voinut pyytää mitään enempää. Ei siihen tarvita taikatemppuja puolisolta: olet vain läsnä. Tiesin koko ajan missä mieheni oli ja jos sekunninkin olin epävarma, kysyin häntä ja hän tuli viereen. Hän muistutti hengittämisestä, silitti ja hieroi… ja pysyi kaukana, kun käskin! 

Täällä hän nyt on! Minun korjaava kokemukseni!